Grigori Sokolov konsertoi tänäkin kesänä Helsingissä, ja vuosi toisensa jälkeen sekä hänen varsinainen ohjelmistonsa että lukuisat ylimääräiset numeronsa ovat saaneet ylenpalttiset aplodit. Tämä toi mieleeni kuitenkin täysin päinvastaisen tilanteen, jossa viulisti Knuut Nissinen yritti pitää toukokuun lopussa Huopalahden kirkossa taputuksettoman konsertin – onnistumatta siinä.
Taputukseton konsertti? Yrittikö Nissinen palata vanhaan kirkolliseen käytäntöön, jonka mukaan kirkossa ei saanut ihmisille taputtaa? Luultavasti ei. Ohjelmalehtisensä lopussa Nissinen vain ilmoittaa: ”Tämä on taputukseton konsertti; musiikki saa ympärilleen rauhaa”. Ohjelmalehtisen taustakuvana on vihreä metsikkö ja konsertin otsikkona ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joten ilmeisesti tarkoituksena oli vain nauttia musiikista puistomaisen ympäristön keskellä olevan puukirkon rauhassa. Konsertin nimestä huolimatta Griegin, Bachin ja Mozartin musiikkia tuskin oli tarkoitus yhdistää Paavo Haavikolle tyypilliseen yhteiskunnallisuuteen.
Kuinkas sitten kävikään? Kun Nissinen ja häntä pianolla avustanut Riikka Lumiaho tulivat yleisön eteen, yleisö meinasi vanhan tottumuksen voimasta aloittaa aplodit, mutta huomasi keskeyttää nopeasti ja ohjelmisto soitettiin kokonaan ilman väliaplodeja. Viimeisen kappaleen jälkeen suurin osa yleisöstä kuitenkin taputti esiintyjille, joista ei oikein voinut tietää, olivatko he tilanteeseen tyytyväisiä vai eivät. Ainakaan he eivät yrittäneet varta vasten vaientaa yleisöä. Toisaalta aplodit eivät myöskään innostaneet soittajia yhteenkään ylimääräiseen numeroon. Myöskään lopun aplodeista ei selvinnyt, annettiinko ne koko konsertille vai vain viimeiselle numerolle eli ensimmäiselle osalle Mozartin viidennestä viulukonsertosta.
On oikeastaan vahinko, ettei aidosti taputuksetonta konserttia sittenkään päästy kokemaan. Ei koettu, miten musiikki olisi vaikuttanut, jos sitä olisikin seurannut vaikeneminen. Tai miltä vaikeneminen olisi tuntunut musiikin jälkeen. Voihan olla, että lopputulos oli tosiaankin vahinko eli yleisö alkoi lopussa taputtaa tottumuksen voimasta ja virheen huomattuaan totesi, että kun peli on kuitenkin menetetty, niin taputetaan nyt sitten aivan tavalliseen tapaan.
Ilman taputuksia esiintyjät eivät saisi tietää, pitikö yleisö esityksestä vai ei. Aplodit ovat etenkin isolle yleisölle käytännöllinen tapa antaa palautetta, ja niiden täydellinen puuttuminen tuntuisi vaikka Sokolovin konserteissa täysin toimimattomalta ratkaisulta. Aplodeista esiintyjä voi myös arvioida, onko ylimääräisen numeron esittäminen perusteltua vai jopa suorastaan välttämätöntä. Miksi esimerkiksi Sokolov esittäisi useita ylimääräisiä ilman innostuneita aplodeja?
Hiljaisuushan yhdistyy musiikkiin lähes automaattisesti, kun musiikkia kuuntelee omissa oloissaan äänitteiltä. Onko taputukseton konsertti sittenkin siis täysin keinotekoinen ajatus? Ehkä ei, mutta ensimmäisenä mieleen tulee kyllä hautajaiset ja jonkinlainen muistokonsertti. Musiikin ja hiljaisuuden yhdistelmä voisi kuitenkin olla jotain muutakin, kuten vaikka jonkinlainen meditatiivisen luonteinen tapahtuma. Ainakaan uuden vuoden Strauss-konserttia ei voisi luontevasti kuvitella ilman taputuksia, joten joka tapauksessa aplodit voisivat jäädä pois enemmän tai vähemmän vakavista konserteista. Tällöin tilaisuuden taputuksettomuudesta olisi varmaankin hyvä mainita jo konsertti-ilmoituksen yhteydessä, jotta yleisö osaisi jo ennen saapumistaan asennoitua tilaisuuteen oikein ja toimia lopussa oikein eli olla toimimatta, taputtamatta.
Tällöin ohjelmiston valinta ei kuitenkaan olisi mitenkään yhdentekevä seikka. Etenkin konsertot ovat solistia juhlivina teoksina nimenomaan aplodeihin yllyttäviä eli eivät taputuksettomiin konsertteihin luontevia. Klassisesta musiikista löytyy silti erinäisiä teoksia, joiden jälkeen yleisö on helposti melko pitkään hiljaa silloinkin, kun se lopulta taputtaa esitykselle: Beethovenin viimeinen pianosonaatti, Sibeliuksen neljäs tai kuudes sinfonia, Šostakovitšin viimeinen jousikvartetto, Schubertin Winterreise, Bachin passiot tai Die Kunst der Fuge kesken jääneine loppufuugineen jne. Erityisen soveliasta musiikkia meditatiivisiin konsertteihin voisi löytyä vaikka Giacinto Scelsiltä, John Cagelta, Morton Feldmanilta tai Arvo Pärtiltä.
Kuuluukohan Pärtin Peili peilissä Nissisen ohjelmistoon? Joka tapauksessa odotan uteliaisuudella, yritetäänkö konsertteja järjestää vielä uudestaan ilman taputuksia. Epäonnistunut yritys kuitenkin osoittaa, kuinka konserttikäytäntöjen vakiintumisella on ollut omat ihan käytännöllisetkin syynsä, minkä takia vakiintuneiden käytäntöjen muuttaminen taitaisi olla vaikeaa vaikka itse Sokolovillekin. Sitten on vielä oma juttunsa, kuinka tarkasti yleisö huomaa kussakin tilanteessa kyseisiä käytäntöjä seurata…
