Ruotsalaisuuden päivänä (6.11.) Vesa Sirén pohti Helsingin Sanomissa, että kyseisenä päivänä ei tarvitsisi jäädä kiinni edes suomenruotsalaisuuteen, vaan oikeastaan päivää olisi aihetta juhlia kaksikielisyyden päivänä. Sirénin mukaan suurin osa suomalaisuuden ytimestä syntyi kieltemme dynaamisesta vuorovaikutuksesta, mistä hän esimerkin vuoksi kuvasi, kuinka Sibelius luovi maamme kaksikielisessä kulttuurissa. Kun myöhemmin kuuntelin Sibeliuksen pianokappaleita, jäin kuitenkin ihmettelemään, millainen kulttuuripersoona antoi pianosarjoilleen sellaisia nimiä kuin 10 Klavierstücke, 10 Bagatelles, Pensées lyriques, tai 10 morçeaux pour le piano ja sarjojen osille vastaavanlaisia nimiä.
Kun äidinkieleltään ruotsinkielinen Sibelius laitettiin suomenkieliseen kouluun, hänen oli myöhemmin helpompi toimia eri kulttuuripiireissä kielestä riippumatta. Olisi ollut outoa, ellei hän olisi säveltänyt niin monia lauluja nimenomaan ruotsinkielisiin teksteihin ja Kalevala taas väistämättä toi mukanaan suomen kielen, muun muassa Kullervoon ja Luonnottareen. Mutta miten onkaan suurimman osan Sibeliuksen pääteosten kanssa?
Kullervon jälkeinen sinfonia ei ollutkaan toinen sinfonia, vaan sinfoniasarjan puhtaalta pöydältä aloittanut ensimmäinen sinfonia. Vaikka moni sinfoniaa juhlinut kuulija yhdistikin teoksen Suomen itsenäisyyspyrkimyksiin, irrottautumiseen Venäjästä, kritiikki kiinnitti huomiota sinfonian tyylillisiin yhtäläisyyksiin Tšaikovskin musiikin kanssa, mitä Sibelius itse ei kieltänyt.
Kun Sibelius sävelsi toista sinfoniaa Italian Rapallossa, hänellä oli mielessä Don Juan ja Kristus eli aika kaukana hän oli suomen- tai ruotsinkielisyydestä, vaikka kyseessä olikin sellainen sankarillinen suoritus, jota suomalaiset kaipasivat Venäjän sortokauden aikana. Harkitsihan Sibelius Marjatta-oratorion säveltämistä, mutta lopulta teoksesta tulikin kolmas sinfonia, joka on klassisempi kuin aikaisemmat ja vie ajatukset lähinnä Keski-Eurooppaan – vaikka pianisti Aleksandr Toradze onkin tuonut esiin, että toisen osan teeman kaltainen teema löytyy georgialaisesta kansanlaulusta.
Neljännestäkin sinfoniasta jäi pois kaikki ohjelmallinen. Ei Kolia, vaikka levytysten kanteen joskus Kolin kuva onkin laitettu. Edes viidennen sinfonian niin sanottu joutsenteema ei liity Kalevalaan, vaan Sibeliuksen omaan luontohavaintoon.
Vaikka kuudennessa sinfoniassa doorinen asteikko kiinnittääkin huomiota, ei doorisuus kuitenkaan oikein tunnu samanlaiselta kuin Kullervossa, vaan muistuttaa ennemminkin Palestrinaa. Seitsemänteen sinfoniaansa Sibelius sisällytti helleenisen rondon – ei kovin kotimaista meininkiä.
Viulukonsertossa viulua ei soiteta suomeksi eikä ruotsiksi ja Sibeliuksen tunnetuin kamarimusiikkiteos eli jousikvartetto d-molli sai nimen Voces Intimae. Sinfonisista runoistakin Satu on säveltäjän oman luonnehdinnan mukaan sieluntilan ilmaus, eikä Öinen ratsastus ja auringonnousukaan ilmeisesti kaukana sellaisesta ole. Entä Pan ja kaiku tai Dryadi? Tai musiikit näytelmiin Belsazzarin pidot, Pelléas ja Mélisande tai Myrsky? Aihepiirit irtoavat kotimaisista kielikysymyksistä täysin.
Sibeliuksen keskeisin tuotanto on siis olennaiselta osin kotimaisista kielistämme riippumatonta ja saanut esikuvansa aikalailla muualta kuin Suomesta. Ruotsinkielisten laulujen on vaikea saada yhtä merkittävää asemaa kuin mitä on Schubertin tai Schumannin liedeillä, ja onneksi Pohjolan tytär ja Tapiola ovat orkesteriteoksia eikä Lemminkäisestäkään tullut oopperaa, vaan orkesterisarja.
Joutuihan Sibelius luovimaan suomen- ja ruotsinkielisten ryhmien välillä, kun kerran täällä Suomessa asui ja jotenkin joutui esteettisten pohdintojen sekä kulttuuri- ym. politiikan ohella hoitamaan vekselivetoista taiteilijaelämäänsäkin. Säveltäjänuran kannalta olennaisempaa oli kuitenkin se, millä kielellä hän opiskeli Berliinissä ja Wienissä tai oli tekemisissä esimerkiksi kustantamo Breitkopf & Härtelin kanssa sekä muussakin kansainvälisessä kanssakäymisessä. Tunnetuimman keskustelunsa ihanteellisesta sinfoniasta Sibelius kävi Mahlerin kanssa saksaksi. Jopa Kullervon kantaesityksen harjoituksia pidettiin pääasiassa saksaksi, koska soittajista suurin osa oli ulkomaalaisia. Miten Sibeliuksen tärkeä läpimurto olisi tapahtunut kaksikielisyyden avulla?
Nykyisin globaalitalouden pyörittämässä EU-Suomessa kielikysymykset eivät enää kytkeydy itsenäisyyskysymyksiin samalla tavalla kuin sata vuotta sitten. On kuitenkin ilmeistä, että Saariahon on ollut helpompi saada oopperoitaan maailmalle, kun librettojen kieli on ollut jotain muuta kuin suomi tai ruotsi. Tuskin London Philharmonic Orchestrakaan olisi suostunut Lindbergin Triumf att finnas till -teosta esittämään, ellei hän olisi jo päässyt maailmanmaineeseen kielestä riippumattomilla teoksillaan.
Maailman monimutkaistuessa on yhä vaikeampi sanoa, mitä kieliä itse kunkin kannattaisi opiskella. Neuvostoliiton aikana Ruotsi oli meille tärkeä läntinen viitekehys. Kun Suuri ja Mahtava romahti, Uutta Suomea kehitettäessä Ruotsiin päin ei enää saanut vilkuilla. Nyt Suomi kehittää puolustusyhteistyötä sekä Ruotsin, EU:n että Naton kanssa ja yrittää käydä kauppaa joka suuntaan. Joka tapauksessa riippumatta siitä, opiskelevatko koululaiset toista kotimaista pakolla vai vapaaehtoisesti, meillä tulee aina olemaan sekä niitä suomenkielisiä, jotka innostuvat ruotsinkielisistä modernistisista kirjailijoistamme että niitä, jotka Tukholmassa puhuvat englantia.
