Viime vuonna juhlittiin Sibeliusta niin maan perusteellisesti. Ja ihan syystä. Mutta ketä tänä vuonna? Ehkä yksi ilmeisimmistä juhlinnan kohteista on Henri Dutilleux, jonka syntymästä tulee sata vuotta tammikuun 22. päivä. Toinen aiheellinen juhlittava on helmikuun 19. päivä 90 vuotta täyttävä György Kurtág. Paljon onnea hänelle! Mutta entäs Einar Englund?
Englundin syntymästä tulee tänä vuonna myös pyöreät sata vuotta, eikä hän ainakaan Suomessa ole mikään aivan tuntematon suuruus. Jostain kumman syystä hänestä ei kuitenkaan ole viime aikoina pidetty paljoakaan melua. Onkohan hän jäänyt viimevuotisen Sibelius-juhlinnan varjoon? Ainakaan pääkaupunkiseudun, Tampereen, Turun ja Lahden sinfoniaorkestereiden kevätkauden ohjelmistossa Englundilta ei ole ohjelmistossa mitään! Eipä silti, ehtiihän asian korjata vielä tämän vuoden syyskaudella, mutta keväällä pitää mennä Mikkeliin, Lappeenrantaan, Ouluun, Rovaniemelle tai Kemijärvelle kuullakseen Englundia elävänä esityksenä. Myös Korsholman musiikkijuhlat muistavat satavuotiasta sankaria.
Ihmettelen sinfoniaorkestereiden ohjelmistoja nimenomaan siksi, koska Englund oli orkesterisäveltäjänä ja sinfonikkona Sibeliuksen perinteen jatkaja: seitsemän sinfoniaa, kuusi konserttoa ja muutakin orkesterimusiikkia eli luulisi soitettavaa löytyvän. Lisäksi löytyy muun muassa kamari- ja pianomusiikkia. Vaikka Englund otsikoikin muistelmansa nimellä Sibeliuksen varjossa, hän nimenomaan murtautui Sibeliuksen varjosta sotien jälkeen kahdella ensimmäisellä sinfoniallaan. Eivät ne sen modernimmilta kuulosta kuin Sibelius moderneimmillaan, mutta mentaliteetti on toinen. Sotasinfonia eli ensimmäinen on hieno avaus, mutta toinen sinfonia, Mustarastas, on ehkä vieläkin upeampi. Ainakin se on yksi Englundin suosituimmista teoksista. Varmaankin yhtä suosittu on Ensimmäinen pianokonsertto, joka voitti Suomen kulttuurirahaston sävellyskilpailun.
1960-luvulla Englundin ongelmaksi koitui hurjin avantgardismi, johon hän ei halunnut lähteä mukaan, vaan julkaisi uusia teoksia jälleen vasta 1970-luvulta eteenpäin. Tällöin syntyikin suurin osa hänen sinfonioistaan ja konsertoistaan. On vaikea sanoa, mitkä niistä olisivat parhaimpia, mutta kuuntelemisen arvoisia ne ovat, vaikka nykyisin niissä ei olekaan mitään yllättävää. Ne kuuluvat samaan perinteeseen, jossa ovat mukana ainakin Šostakovitš, Stravinsky, Prokofjev ja Bartók. Ehkä suosikkejani myöhäiskaudelta ovat Kolmas ja Seitsemäs sinfonia. Kuudennen sinfonian kuoro-osuuden koen hieman ongelmalliseksi, mikä vain korostaa sitä, että Englund oli soitinsäveltäjä.
Jos sinfoniaorkesterit olisivat puhtaasti kaupallisia laitoksia, niin ymmärtäisi suhdanteiden oikuksi, etteivät ne nyt satu pitämään Englundia ohjelmistossaan, mutta kun ne ovat myös yhteiskunnan tukemia ja klassisen musiikin perinnettäkin yllä pitäviä, on orkestereiden ohjelmiston laatiminen hieman konstikkaampi juttu. Jääkö Englund Sibeliuksen varjoon? En oikein usko. Yhtä hyvin voisi sanoa, että hän – tai moni muukin – jää Beethovenin varjoon. Jääkö Englund avantgardismin ja Korvat auki–Avanti-sukupolven varjoon? No, syksyllä se nähdään – tai oikeastaan kuullaan.
Se jonka varjoon Englund tuntuu mielestäni jäävän, on yksi hänen omista suurimmista suosikeistaan: Šostakovitš. Hänelle Englund tuntuu olevan eniten tyylillisesti velkaa ja hänen musiikkiaan on orkestereiden ohjelmistoissa, vaikka nyt ei olekaan mikään Šostakovitšin merkkivuosi. Ehkä Šostakovitšia pidetään paremmin yleisöä vetävänä ja varmaan muusikotkin tuntevat paremmin hänen teoksiaan, mutta voisiko silti osan Šostakovitšista vaihtaa Englundiin?
Ainakin omasta mielestäni Englundin Ensimmäinen pianokonsertto ei jää yhtään jälkeen Šostakovitšin pianokonsertoista, ja on Šostakovitšilta toisinaan esitetty heikompiakin teoksia kuin yksikään Englundin sinfonioista. Mitä lukeekaan esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesterin kevätkauden avausteoksen kohdalla? Dmitri Šostakovitš: Suite for Variety Orchestra. Vaikka tässä tapauksessa valintaan vaikutti varmaan myös ulkomainen kapellimestari, voisin hyvin kuvitella tilalle vaikka Englundin konserttisarjaa musiikista Max Frischin näytelmään Kiinan muuri. Eli jos nyt välttämättä haluttiin aluksi sinfonian sijaan jotain kevyemmän oloista…
