Kahdessa uusimmassa Voima-lehdessä on kerrottu Shosta-piiristä, joka on kuunnellut Šostakovitšin sinfonioita ja esittänyt niistä mielipiteitään. Tähän mennessä kymmenen ensimmäistä sinfoniaa kuunnelleeseen piiriin kuuluvat nimettöminä pysyttelevät säveltäjä ja kirjailija sekä kuuntelukertoja omalla nimellään kirjaava toimittaja, eli piirissä on kiinnostavasti sekä ammattilais- että amatöörinäkökulmaa.
Mutta hei, tulkaa nyt nimettömät piiriläiset reilusti vaan esiin! Ei Šostakovitšin kuunteleminen onneksi ole enää niin poliittisesti latautunutta puuhaa, että sen takia tarvitsisi nimettömänä pysyä. Vai onko Šostakovitšin musiikista pitäminen edelleenkin esteettisesti epäkorrektia, vaikka Korvat auki ja Avanti -yhdistysten tunnetut sankarit jo esittävät Šostakovitšia maailman metropoleissa? Paitsi että Shosta-piiriläisten kommentit pistivät jälleen kerran pohtimaan esteettisten arvostelmien perusteita ja objektiivisuutta tai subjektiivisuutta, ne innostivat minua myös kuuntelemaan Carl Nielsenin sinfonioita.
Nielsenin? Miksi? Eräässä radio-ohjelmassa kerrottiin Jukka-Pekka Sarasteen todenneen Nielsenin Viidennestä sinfoniasta, että se on kuin Šostakovitšia, mutta parempaa kuin Šostakovitš. Lisäksi Nielsen on tulossa mielenkiintoisella tavalla ajankohtaiseksi: samalla kun Suomessa jo vähitellen varaudutaan juhlimaan parin vuoden päästä Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlia, myös tanskalaiset saavat aihetta juhlintaan, koska Nielsenkin syntyi vuonna 1865.
Kaikkihan jotain Beethovenin tai Brahmsin sinfonioita kuuntelevat, mutta vaikka Nielsen onkin Tanskan kuuluisin säveltäjä, ei hän ainakaan Suomessa tunnu olevan mikään suuren yleisön suursuosikki. Johtuisiko tämä siitä, että Nielsenin teokset ovat toisinaan yllättävän moderneja? Onneksi hänen teoksiaan kuitenkin esitetään täälläkin, ja suomalaiskapellimestareista Nielsenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä ovat Sarasteen lisäksi johtaneet ainakin Paavo Berglund, Esa-Pekka Salonen ja Osmo Vänskä.
Mutta millaisia ne Nielsenin sinfoniat oikein ovat? Tässä sekalaisia levytyksiä kuunnelleen Diletantin käsitys:
Ensimmäinen sinfonia: Jo tästä opuksesta seitsemän saa esimakua, minkä tyylinen Nielsenin tuotannosta on tulossa. Teos ei viljele hittimelodioita, minkä takia se ei ehkä aukene kertakuulemalla, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen sinfonia tuntuu toimivalta, hienolta kokonaisuudelta, joka kestää kuuntelua. Kuinka erilainen onkaan Sibeliuksen samoihin aikoihin säveltämä seitsemäs opus, Kullervo, jonka perusteella ei vielä pysty paljoakaan arvaamaan järjestysnumeron saaneista sinfonioista!
Toinen sinfonia, Neljä temperamenttia: Persoonallisuuspsykologiassa teoria neljästä luonnetyypistä on jo vanhentunut, mutta tämä seikka ei Nielsenin sinfonian menoa haittaa, vaan ajatus neljästä erilaisesta luonnetyypistä sopii yllättävän hyvin yhteen perinteisen neliosaisen sinfonian rakenteen kanssa. Oikeastaan Nielsen luonnehtii kaikkia tyyppejä oman temperamenttinsa kautta hieman pilke silmäkulmassa, ja tämä voikin laittaa ihmettelemään, pitäisikö sinfonian eri osat saada kuulostamaan aivan erilaisilta, vai pitäisikö vaalia teoskokonaisuuden yhtenäisyyttä. Tätä sinfoniaa taidetaan soittaa useammin kuin Hindemithin samasta aiheesta pianolle ja jousille säveltämää balettia.
Kolmas sinfonia, Sinfonia espansiva: Kerta kaikkiaan upea, mielenkiintoa ylläpitävä ja vahvasti melodinen teos, josta viimeistään viimeisen osan hymnin jälkeen jää ihmettelemään, miksei kyseessä ole suuren yleisön hittikappale Šostakovitšin Leningrad-sinfonian tapaan. Nyky-yleisölle sinfonian ei pitäisi olla mitenkään vaikealla tavalla moderni. Toiseen osaan tarvitaan sopraano ja baritoni laulamaan sanattomia melodioita, mikä voi vähentää elävien esitysten määrää.
Neljäs sinfonia, Sammumaton: Sinfonia syöksyy suoraan keskelle tapahtumia rauhoittuakseen aina välillä melko lyyrisiinkin jaksoihin, mutta loppua kohti teos on melkoinen energiapläjäys. On oikeastaan aika yllättävää, että tämä taitaa olla suosituimmasta päästä Nielsenin sinfonioista, koska teos on melko moderni, tiukkaa keskittymistä vaativa eikä yhtä korostuneen melodinen kuin Kolmas sinfonia. Juuri oikea sinfonia patarumpufaneille.
Viides sinfonia: Kun kuulin tämän sinfonian ensimmäisen kerran, olin aivan myyty ja edelleenkin se on yksi ehdottomista Nielsen-suosikeistani. Tämä teos sai minut kiinnostumaan Nielsenistä. Kaikista sinfonioista juuri tätä tuntuvat varjostavan tummimmat pilvet. Silti ollaan kaukana Sibeliuksen Neljännen sinfonian tai Šostakovitšin 14. sinfonian maailmoista. Nielsenillä synkkyydenkin takaa tuntuu aina joka tapauksessa kuitenkin paistavan optimismi. Nielsen pystyi olemaan sankarillinen ja paatoksellinen olematta korni, eikä hänellä ilmeisesti ollut vaikeuksia säveltää sinfonioihinsa finaalia, mistä Šostakovitš puolestaan valitteli muistelmissaan.
Kuudes sinfonia, Sinfonia semplice: Juu niin varmaan, ihan yksinkertainen… Nielsen tuntuu jatkavan sitä perinnettä, jossa esimerkiksi Brahms vähättelee Toista pianokonserttoaan. Sitä, jossa on se pieni scherzokin… No, Nielsenin sinfonian huumori on huomattavasti monimutkaisempaa ja saa pohtimaan, mitähän Shosta-piirin jäsenet moisesta sävellyksestä pitäisivät, koska hehän ovat suhtautuneet aika nihkeästi nimenomaan Šostakovitšin huumoripitoisimpiin sinfonioihin. Ei kovin suoraviivaisesti etenevä, mutta joka tapauksessa upea sinfonia!
Kaiken kaikkiaan voi siis sanoa, että kaksi ensimmäistä Nielsenin sinfoniaa ovat hyviä ja loput neljä loistavia. Kuunnelkaa ihmeessä! Niitä on kuitenkin vaikea verrata vaikka Sibeliuksen sinfonioihin, joiden mentaliteetti on aivan toisenlainen. Teosten looginen eteneminen tuntuu kuitenkin olleen molemmille säveltäjille tärkeää. Tässä suhteessa Šostakovitš (kuten Mahlerkaan) ei aina ollut niin nokonuuka…
Mutta joka tapauksessa onnea hyvällä, klassisen musiikin asialla olevalle Shosta-piirille sen viimeiseen koitokseen (ellei se jatka vaikka jousikvartettojen parissa), ja juhlitaan Sibeliusta aina kun aihetta on, mutta nautitaan myös Nielsenin huikeista teoksista!
