Vuonna 2017 julkaistiin Martti Anhavan suomennokset André Giden teksteistä, joiden ylittämätön sankari on Chopin. Julkaisemattomien ja vaihtoehtoisten merkintöjen joukosta löytyy innoittunut ja herkkä luonnehdinta Ges-duuripreludista, jonka alkua Gide suositteli soittamaan empien. Ges-duuri? Kyseinen sävellaji ei herättänyt minussa mitään mielikuvia, vaikka minulla onkin Chopinin preludeista tusinan verran levytyksiä. Piti ihan tarkistaa, mikä kappale on kyseessä, mutta hämmästyksekseni yksikään preludeista ei ole Ges-duurissa! Ei opuksessa 28, ei opuksen 45 ainoa eikä kumpikaan postuumeista preludeista.
Mitä oikein on tapahtunut? Onkohan Gide kirjoittanut tekstinsä tilanteessa, jossa hänellä ei ole ollut mukanaan Chopinin preludien nuotteja ja sitten vahingossa muistanut Ges-duurin Skrjabinin 13. preludista? Chopinin 13. preludi on Ges-duurin kanssa enharmonisessa sävellajissa Fis-duuri eli tasavireisessä virityksessä nämä sävellajit kuulostavat samanlaisilta. Skrjabin vain noudatti hieman johdonmukaisemmin kvinttiympyrän ja rinnakkaissävellajien systeemiä, kun Chopinilta ei löydy dis-mollipreludiakaan vaan preludi es-mollissa. Luulisin siis Giden tarkoittaneen Chopinin 13. preludia Fis-duuri, johon Giden kuvauskin tuntuisi sopivan ymmärrettävällä tavalla.
Giden musiikkikirjoituksissa toistuu piirre, joka jostain kumman syystä toisinaan kummittelee muutenkin juuri klassisen musiikin yhteydessä: tuodaan kovasti esiin teoksen sävellajia, välillä jopa niin, että kappaleen tunnistamiseksi annetaan vain sävellaji, jonka perusteella sivistyneen kuulijan sitten pitäisi ilman muuta yksilöidä erehtymättömästi kyseessä oleva sävellys. Jazzin tai populaarimusiikin yhteydessä tällainen on melko harvinaista. Jäin miettimään pianotuntia, jonka Gide kuukautta ennen kuolemaansa antoi Annick Moricelle. Kun Gide kysyi, mitä Morice aikoi soittaa, hän vastasi: ”Chopinin scherzon, ensimmäisen”, mihin Gide jostain syystä jatkoi: ”H-mollischerzon. – –” Mutta miksi se sävellaji oli tärkeä? Mitä sen toteaminen muutti?
Kun minulla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, minulle on jokseenkin sama, meneekö jokin tasavireisessä viritysjärjestelmässä esitetty sävellys A-, B- vai Ö-duurissa – jossain sävellajissahan ne tuppasivat menemään ennen Lisztin Bagatellia ilman sävellajia ja 1900-luvulla käynnistynyttä tonaalisuuden räjäyttämistä. Ennen asiat olivat toisin, kun sävellajeissa oli eroja. Kun kuuntelen vanhaa musiikkia äänitteiltä, joissa on pyritty lähemmäs kantaesitysajan esityskäytäntöjä, sävellajit on saatettu virittää noin puoli sävelaskeltakin tavallista nykyviritystä matalammalle, mutta tällaiset virityksetkin menevät minulta aivan harakoille, ellen satu kuuntelemaan samasta kappaleesta peräkkäin eri äänityksiä, joiden viritystaso vaihtelee. Ilman absoluuttista korvaa sävellajit eivät kuuntelukokemukseen paljoa vaikuta.
Teosten tunnistaminen sävellajien perusteella on välillä kömpelöä. Kun Gide Anton Rubinsteinin soittoa muistellessaan mainitsee Beethovenin C-duurisonaatin, hänen pitää lisätä sulkuihin op. 53, jottei sonaattia sekoitettaisi varhaisempaan opuksen 2 C-duurisonaattiin, joka on Beethovenin kolmas pianosonaatti. Myöhemmän sonaatin yksilöimiseen olisi riittänyt pelkkä opusnumero, mutta nopeammin kyseinen sonaatti löytyy levypaketeista tai nuottivihkoista merkinnällä 21. pianosonaatti. Olisiko lempinimen ”Waldstein” käyttäminen ollut rahvaanomaista? Onneksi Debussy antoi itse preludeilleen reilusti nimet. Vasta-alkajille tilannetta ei helpota sekään, että englanninkielinen maailma nimittää meidän H-säveltämme B:ksi ja meidän B-sävelemme on heille B flat, tai että heidän mollinsävellajinsakin kirjoitetaan isoilla kirjaimilla, kun meidän mollimme kirjoitetaan pienellä.
Vaikka on hyvä, että esimerkiksi levypaketeissa on teoksista kaikki mahdolliset tiedot, kuten nimi tai lempinimi, sävellaji, tempo, opusnumero, sävellysvuosi, mahdollinen säveltäjän teosten luetteloon liittyvä numero, teoksen ja sen osien pituudet ynnä muuta ties mitä, voi silti kysyä, mitä informaatiota tieto sävellajista oikeastaan antaa. Esimerkiksi Mozartin tapauksessa voi kyllä todeta, että teoksen kulkeminen mollissa on poikkeuksellista ja saa siksi surullisuudessaan tai dramaattisuudessaan erityishuomiota osakseen. Sen sijaan myöhäisromanttisessa ja modernissa musiikissa sävellaji tuntuu tarkoittavan lähinnä jotain, josta etäännytään kauas. Šostakovitškin sävelsi Chopinin tapaan 24 preludin sarjan op. 34 ja vielä samoissa sävellajeissa kuin Chopin – ilmeisesti perinteen jatkeeksi – mutta kappaleet häröilevät usein ties missä, aivan poissa varsinaisesta sävellajistaan. Sibeliuksen kuudennen sinfonian sävellajiksi mainitaan yleensä d-molli, vaikka olennaista teoksessa on doorisen asteikon käyttö.
Kun radiossa lähetettiin Rimski-Korsakovin cis-mollipianokonsertto, tieto sävellajista ei sanonut itse teoksesta oikeastaan mitään, mutta sai minut ihmettelemään, onko Rimski-Korsakovilla pianokonserttoja muissakin sävellajeissa kuin cis-mollissa. Jos ohjelmatiedoissa olisi mainittu vain Rimski-Korsakovin pianokonsertto – ilman mitään sävellajimainintaa – olisin luultavasti heti olettanut oikein, että kyseessä on hänen ainoa pianokonserttonsa.
Teosten lempinimet auttavat usein teosten tunnistamista, mutta saattavat olla muuten ongelmallisia (onko Sadepisarapreludi oikeasti sadepisarapreludi?). Sävellysten yksilöiminen sävellajien mukaan taas on usein epätästumällistä ja epäkäytännöllistä sekä mahdollisesti hieman snobbailevaa etenkin klassista musiikkia vähemmän harrastaneita kohtaan. Usein käytännöllisintä olisi käyttää kappaleiden numerointia. Pidän sekä Sibeliuksen kolmannesta että seitsemännestä sinfoniasta, mutta C-duuri ei vielä sano, kummasta on kyse. Toki poikkeuksen muodostaa Schubertin Suuri C-duurisinfonia, jonka numerointi on milloin 7., milloin 8. ja milloin 9. Tätäkään ei sitten kuitenkaan pidä sotkea Schubertin 6. sinfoniaan, joka on myös C-duurissa…
