Mikä on vasara, jonka varsi on työnnetty pullon suusta sisään? Se on Man Rayn taideteos Vasara ilman mestaria. Ihmettelin kyseistä teosta Espoon modernin taiteen museossa Emmassa Meret Oppenheimin ja erinäisten muidenkin taiteilijoiden teoksista kootussa Mielen peilit -näyttelyssä. Huomiotani herätti myös se, että teoksen alkukielisessä nimessä oli jotain tutun tuntuista… Le Marteau sans maître. Tosiaan! Pierre Boulez on säveltänyt teoksen käyttäen René Charin samannimistä surrealistista runoelmaa. Boulezin yhteydessä teoksen nimi käännetään nähtävästi yleensä suomeksi ”Vasara ilman isäntää”.
Man Rayn teoksesta voi kysyä, hallitseeko pullo vasaraa vai vasara pulloa, ja nimen perusteella päätyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Jos vasaralla ei ole isäntää, niin isännöikö vasara pulloa? Ehkä kysymys on surrealistisen taiteen yhteydessä turhankin rationaalinen, kun surrealismin innoittajaksi ajatellaan yleensä ennemminkin ihmismielen tiedostamatonta osaa ja Freudia. Vasaranvarren tunkemisesta pullon suuhun saa toisaalta kyllä melko helppoja ja ilmeisiä tulkintoja…
Palataan kuitenkin Boulezin teokseen, jossa käytetään siis Charin surrealistista tekstiä. Tekstin valinta on yllättävä, kun ajattelee, kuinka mielellään Boulez nojasi teoksissaan erilaisiin systeemeihin. Muun muassa sarjallisuudesta tunnettua ja teknologiasta innostunutta Boulezia ei kaikessa rationaalisuudessaan ensimmäisenä ajattelisi surrealistisen tekstin säveltäjäksi. Kuitenkin hänen kiinnostustaan herättivät Kandinskyn, Kleen ja Mondrianin maalaukset ja hän luki Kafkaa, Joycea, Dostojevskia ja Mallarméta, joten ei hän pelkästään rationaalisten asioiden parissa puuhastellut.
Miltä Boulezin Vasara sitten oikein kuulostaa? Musiikki ei kuullosta mitenkään surrealistiselta eli sikäli Boulezin sävellys ja Cherin teksti tuntuvat kulkevan eri tyyleissä. Kun kuuntelen teosta jälleen pitkästä aikaa, se kuulostaa yllätyksekseni oikeastaan vanhanaikaiselta. Kun johtajana on Boulez itse ja esittäjistönä Ensemble intercontemporain solistinaan Hilary Summers, ei esityksessä pitäisi olla mitään vikaa – vaikka jostain kumman syystä pidänkin enemmän levypaketissa olevasta historialliseksi luonnehditusta bonuslevytyksestä vuodelta 1964. Jonkin verran yli puolen tunnin teoksen levytysten pituusero on yli kuusi minuuttia! Teos soi ilmavasti, mutta sen modernismi on jo selkeästi menneiltä vuosikymmeniltä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee sävellystä tai sen kuuntelemista tarpeettomaksi.
Teos tuli yllättäen taas kuunneltavakseni, kun törmäsin sattumalta kirjastossa levypakettiin, jossa on koko Boulezin tuotanto. Esiintyjien joukosta löytyy tunnettuja muusikoita ja orkestereita – usein Ensemble intercontemporain – joita johtaa lähinnä Boulez itse. Tuotannon linja on tiukan modernistinen. Mitään yllättävällä tavalla helpon tai kauniin tuntuista ei löydy, mikä on luultavasti yksi syy, miksi levypakettia saa pitää lainassa ja uusia ihan kaikessa rauhassa ilman pelkoa siitä, että joutuisi luopumaan levyistä ennenaikaisesti varauksen takia.
Ihmettelin ensin vanhanaikaisuuden vaikutelmaa, mutta sitten mieleeni tulivat Korvat auki -yhdistys ja kamariorkesteri Avanti!, joiden keskeisille suomalaissäveltäjille Boulez oli oikeastaan jo taustavaikuttaja, eikä sellainen säveltäjä, joka olisi enää voinut järkyttää. Olen siis tutustunut Lindbergin, Saariahon, Kaipaisen, Salosen ynnä muiden teoksiin aikaisemmin kuin Boulezin tuotantoon, mikä luultavasti vaikuttaa siihen, millaisena Boulezin kuulen.
En tiedä, mitä pitäisi ajatella siitä, että vasta vähän yli kaksi vuotta sitten kuolleen säveltäjän tuotantoa kuuntelee jo nyt melkein kuin historiallista säveltäjää. Säveltäjän, joka oli uutuudentavoittelussaan tinkimätön ja johon luultavasti olisi aika hyvin sopinut joitain vuosia sitten kehitetty suomenkielinen ilmaus: änkyrämodernisti. Nyt änkyrämodernismista puhuminen tuntuu jo suorastaan vanhanaikaiselta. Emmehän me käytä sellaista ilmaisua Beethovenistakaan.
Nykyisin uuden musiikin säveltämistä luonnehtii tyylillinen moninaisuus. Kun seitsemän vuoden päästä juhlimme Boulezin syntymän satavuotisjuhlaa, tuntuuko meistä silloin surrealistiselta, että joku on niin voimakkaasti uskonut systeemien mahtiin ja halunnut ajaa joitain tietynlaisia tyyli-ihanteita lähes apinan raivolla, vai onko Boulezinkin edustama tyyli vain yksi mahdollisuus tyylillisen moninaisuuden keskellä? Systeeminsähän ne olivat Bachillakin. Joka tapauksessa Le Marteau sans maître on yksi Boulezin tunnetuimmista teoksista ja hyvä vaihtoehto ensimmäiseksi kuunneltavaksi teokseksi, kun rupeaa tutustumaan Boulezin musiikkiin.
