Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.
Ohjaaja Emmanuel Mouret’lle tyypilliseen tapaan Kolme ystävää (Trois amies, 2024) sisältää laajan joukon keskeisiä henkilöhahmoja ja useita yksittäisiä tarinoita, jotka punotaan sulavasti yhteen. Lyoniin sijoittuvan elokuvan päähenkilö on englannin kielen opettaja Joan (India Hair), joka ei enää rakasta aviomiestään Victoria (vakiokasvo Vincent Macaigne) ja tuntee syyllisyyttä äkillisesti kadonneista tunteistaan. Victorin onnettomuuden jälkeen häntä puolestaan ryhtyy piirittämään Thomas (Damien Bonnard), joka muuttaa samaan rappuun, ja jonka tytär tutustuu Joanin pieneen tyttäreen.
Samalla Joanin toinen ystävä, välinpitämättömästi rakkauteen suhtautuva, tasaisessa parisuhteessa elävä Alice (Camille Cottin) näkee unen, joka johtaa hänet koettelemaan tylsän avioliittonsa rajoja. Rebecca (Sara Forestier), ystävättäristä kolmas, tapailee puolestaan mysteerimiestä herra X:ää, joka todellisuudessa on Alicen mies Éric (Grégoire Ludig). Tšehovin Lokin tavoin tunteet myrskyävät ristiin rastiin, tässä tapauksessa lähinnä kevyen ironisissa tunnelmissa, jotka tarinan suuri tragedia, Victorin kuolema, toisinaan raskauttaa.
Luovaa itsepetosta
Televisiomaisesta, suppeasta kuvailmaisusta kärsivän nykyelokuvan kentällä perinteiden nimeen vannova Mouret on siinä mielessä ylivoimainen ohjaaja, että hän osaa suvereenisti kääntää tunteet liikkeeksi; kameran, näyttelijöiden, vuorosanojen sekä pienten eleiden orkestrointi on täsmällistä, oivaltavaa ja parhaimmillaan lyyristä. Erityisesti kohtaukset Joanin ja Victorin välillä paljastavat ohjaajan näyttämöllepanon nerouden. Ne nousevat jopa ohjaajan tuotannon kontekstissa erityisen latautuneiksi hetkiksi.
Tapa, jolla Mouret liikuttaa kärsivällisesti näyttelijöitä kuva-alan taustalta eteen kohtauksessa, jossa avio-ongelmista kärsivä pariskunta menee katsomaan uutta asuntoa, ottaa tarkasti huomioon kuvan sisäisen ja ulkoisen tilan väliset suhteet. Emme näe asunnon todellista kauneutta, niitä huoneita, joita Victor unelmoiden kuvailee, vaan ainoastaan kaksikon suhteen ahtaan todellisuuden, joka muodostuu seinänreunojen ja oviaukkojen väliin kylmän näyttämön tavoin. Kohtaus paljastaa myös, miten Mouret osaa käyttää lavasteiden ranskalaista arkkitehtuuria yhtä luovasti hyväkseen kuin Ozu Yasujirō tai Kawashima Yūzō japanilaista.
Erikseen tarkkailtuina teoksen tarinat ovat tosin epätasapainoisia suhteessa toisiinsa. Alicen ja Éricin yhteiset hetket ovat sommitelmiltaan ja sisällöltään elokuvan tylsimpiä – kuin pakollista täytettä – mutta toisaalta ne ovat myös kuvaavan lyhyitä. Tämän voi tulkita heijastelevan heidän pysähtynyttä avioliittoaan, jota Mouret kuvaa arkisten kohtausten, hampaiden pesujen ja ruuanlaiton, läpi. Alice on varma, että Éric rakastaa häntä, vaikka todellisuudessa miehellä on syrjähyppy. Kun Éric puolestaan kuulee Rebeccalta Alicen kiinnostuksesta toista miestä kohtaan, hän menee sekaisin.
Mouret’n hahmojen koominen ristiriitaisuus tuleekin parhaimmillaan esille silloin, kun elämän käänteet häiritsevät sitä tarinaa, jonka ihmiset ovat itselleen kertoneet. Näissä elokuvissa kaikki ihmiset ovat yleensä tarinankertojia, jotka yrittävät järkeistää ristiriitaisia tunteitaan lempeän ironisin seurauksin. Kolme ystävää poikkeaa muusta tuotannosta siinä, että itsensä jatkuva pettäminen tarinoilla saa traagiset mittasuhteet.
Ei ole ihme, että kuolleen Victorin kertojan äänen pohdinnalla tarinan sopivasta aloituskohdasta alkava teos on jälleen pohjimmiltaan elokuva tarinankerronnasta.
Tarinankerronnan vangit
Victor kokee “välittömän psykoanalyysin” kuollessaan ja näkee typeryytensä heti, mutta ei kykene tekemään enää muuta kuin kertomaan tapahtunutta tarinaa ja katselemaan Joania tuonpuoleisesta. Vaikka hän on haamuna “kaikkitietävä” kertoja, hän on rajoittunut perspektiiviinsä kuten elävät, jotka joutuvat jatkuvasti pohtimaan suhdettaan muihin. Victor saa kuolemalta lahjaksi selvännäön, mutta menettää kyvyn rakastaa. Tarinankertojakin voi vain jälkikäteen kertoa kokemaansa tapahtumaa ja löytää siitä opetuksia, mutta hän ei pääse enää osaksi sen tapahtumia, itse elämää.
Tarinankertojia ovat myös ne, jotka yrittävät merkityksellistää jokaisen tapahtuman suhteessa valmiisiin tarinamalleihin tai olemassa olevaan ideaan itsestään. Kolmessa ystävässä tapahtuu jatkuvasti niin, että henkilöt (ja katsoja) törmäävät seinään kuvitellessaan asioiden menevän kuten ovat ennalta näennäisen ilmiselvien vihjeiden perusteella ajatelleet. Elämän olemus näyttäytyy Mouret’n elokuvissa pitkälti niiden käänteiden kautta, jotka uhmaavat liian suoraviivaista kerrontaa.
Mouret’n elokuvien rakenteessa näkyvä rakkaus kerronnan moninaisiin muotoihin lienee saanut kirjallisuuden lisäksi innoituksensa klassisesta Hollywoodista, jossa hyvä tarina oli kaiken a ja ö. Erityisesti tämän elokuvan kohdalla mieleen nousee Joseph L. Mankiewicz, jonka useissa teoksissa (Kaikki Eevasta, 1950, Paljasjalkakreivitär, 1954) kertojanäänitekniikkaa suositaan. Myös ohjaajan teos Kirje kolmelle naiselle (1949) tuntuu ensemblen käyttönsä ja temaattisen sisältönsä puolesta suoraan etäiseltä sukulaisteokselta, enkä yllättyisi, mikäli Kummitus ja rouva Muir (1947) olisi inspiroinut Kolmen ystävyksen yliluonnollisempia elementtejä.
Tarinankerronnan kritiikin lisäksi teoksessa näkyy rakkaus sen muotoihin: maalaukset, kirjat ja elokuvateatterikohtaukset ovat kaikki jatkuvasti läsnä. Erityisesti elokuvateatteriin sijoittuvat jaksot, joissa nähdään Buster Keatonia ja Max Linderiä, heijastelevat Mouret’n lapsuuden elokuvakokemuksia. ”Kömpelöiden aikuisten näkemisessä on jotain lapsikatsojaa rauhoittavaa”, totesi ohjaaja Sodankylässä 2023. Tästä löytyy myös syvempi merkitys sille kohtaukselle, jossa Joan vie tyttärensä elokuviin Victorin kuoleman jälkeen, vaikka ei ole aiemmin nauttinut siellä käymisestä.
Toisaalta Kohtalon avain (Alfred Hitchcock, 1946) -elokuvan näytökseen liittyvässä kohtauksessa, jossa Rebecca ja paikkaansa etsiessä käytävälle kaatuva Eric tapaavat salaa, voidaan nähdä heijastuvan Sodankylä-lainauksen jälkipuolisko: ”mutta ajattelen yhä, että syvimmin intiimeissä tilanteissa on jotain kömpelyyttä ja epävarmuutta.”
Näin lähellä melodraamaa Mouret ei ole aiemmin käynyt ja yliluonnollinen fantasiakin on ohjaajan tuotannossa harvinaisuus. Victorin kuolema ja myöhempi ilmestyminen haamuna saavat varmasti osan yleisöstä hylkimään teosta. Toisaalta ne johtavat myös elokuvan koskettavimpiin hetkiin ja tuovat Mouret’n tuotantoon ennennäkemättömän vireen, joka tuottaa uudenlaista ymmärrystä ihmisistä tarinamieltensä vankeina. On toisinaan parempi antautua elämän sekavuudelle kuin odottaa kaiken järjestäytyvän sopivasti. Ainoastaan kuollut voi nähdä elämänsä tarinana.
Ehkä lähimmäksi elämän merkitystä osuu Joan, joka toteaa alussa: ”Rakkaus on tunne siitä, että kohtalo puuttuu peliin.”
Kolme ystävää elokuvateattereissa 11.4.2025 alkaen.
