Itsenäisyyspäivä 6.12.2019.
Auringonlaskun valaisemalla katukiveyksellä on lammikko, josta kyyhky juo vettä. Kävelen sen ohi katua pitkin kotiin ja alan kirjoittaa. Vähän ennen puoltayötä, 9 tunnin jälkeen, olen kirjoittanut muistiin runon ”Nainen”. Ei runon, vaan profetian.
Seuraavana aamuna 7.12.
Jokin on muuttunut. Kaikki on muuttunut. Runo, profetia, johon harva on tarttunut, minä mukaan lukien, on avannut holokaustirunokirjojeni sarjan. Siinä on alastomuutemme sodan edessä. Sodan värit punainen, valkoinen ja musta. Fyysinen ja metafyysinen holokaustissa suhteessa luontoon. Rakkaus, suru, toivo ja kapina.
Vuosi vaihtui 2020:een.
Tammikuussa luin Helga Weissin päiväkirjan. Helmikuussa palasin ystäväni kanssa Terezíniin. Hän opetti minulle tanssia. Kesäkuun lopussa tanssin viimeisen kerran. Katsoin Harjun ruohoa tuulessa ja kirjoitin runon ”Tanssi, kun maailma palaa”. Halusin sen päättävän ensimmäisen, ehkä ainoan kirjani. Lopulta laitoin runon kirjan alkuun prologiksi.
Tanssi, kun maailma palaa.
Tanssi ruohossa, joka leimuaa tuulessa.
Tanssi hautojen reunoilla ja hirsipuun varjossa.
Tanssi, kun taivaalta sataa tuhkaa,
kirsikkapuut syttyvät tuleen ja kyyhkyt katoavat kuumuuteen.
Tanssi, kun liekit polttavat temppelit, tammet ja synagogat.
Tanssi, kun vastaasi lyö palavien ruumiiden haju.
Tanssi, kun jalkasi hiiltyvät karrelle ja hiustesi latvat leimahtavat tuleen.
Tanssi valkoinen yönmustaksi ja tulenpunainen valkeaksi.
Tanssi Varsovan gheton muureilla, junien kiskoilla ja Berliinin kaduilla.
Tanssi, kunnes loputon marssimme päättyy
ja leirien porteilta sinua katsovat kadonneen ihmisen kasvot.
Tanssi, kun vanginpaitani painautuu rintaasi vasten.
Tanssi kanssani Prahan kattojen yllä ja sytytä siellä menoran liekit.
Ne valaiskoon yötä kuin seitsemän tähteä,
seitsemän hevosta, seitsemän vapauden airutta.
Ainoa tuli, joka täällä palaa, on nyt meidän tulemme.
(Kirsikankukkien kaupunki, Kulttuurivihkot, 2020)
Tanssin kautta pääsin ajan ja paikan halki keskelle holokaustia, josta kirjoitin. Ajattelin Majdanekia. Kuljin parakissa puisten kerrossänkyjen ja ihmisten välissä. Voin vain kuvitella, mitä kolme tanssijaa, ystäväni, jotka ovat tanssineet lukiessani runojani, ovat kokeneet. Tanssi on kielen lisäksi toinen avain holokaustiin. Yhdestä kirjasta tuli kolmen [neljän] sarja.
Kirjani Kirsikankukkien kaupunki (2020), Eikä varjoja enää ole (2022) ja Treblinka 454, osat I-II (2023-24) eivät ole vain mahdollisimman pitkälle tositapahtumiin perustuvia runokokoelmia. Yksittäisiä kirjoja enemmän niiden lähteinä on käytetty lukuisia kirjoja ja tutkimuksia, joiden kuvaukset täydentävät ja tarkentavat toisiaan. Niissä on myös, varsinkin kahdessa ensimmäisessä ja Treblinka 454, osa II lopussa, omanlaistaan mystiikkaa.
Joskus vaistomaisesti tiedonmuruista kokoamani asiat ovat muodostaneet runoja, joiden tarina on selvinnyt minullekin vasta jälkeenpäin. Näin on mm. ”Tyttö syntyy hiilivaunuun” -runossa (Kirsikankukkien kaupunki) ja Kazista kertovassa runossa (Treblinka 454, osa II). Helga Weissin näkemä hiilivaunuun syntynyt tyttö selvisi elossa, ja he tapasivat vuosikymmeniä myöhemmin Englannissa. Samoin Kazin pakoon auttama juutalainen perhe löysi lopulta hänen lapsenlapsensa ja pääsi kiittämään heitä 2021.
On myös runoja kuten [Lublinin] ”Ruskea hevonen” (Eikä varjoja enää ole). Olen kirjoittanut sen synnystä aikaisemmin Facebookissa. Nyt, kun mietin sitä, se kertoo ennen kaikkea rakkaudesta ja rakastamistani ihmisistä. Kannamme kiviä yhdessä. Sen syntymän aikaan tutustuin Marc Chagallin taiteeseen. Vasta Treblinkasta kirjoittaessani olen kunnolla löytänyt holokaustista kirjoittaneet juutalaiset runoilijat. Minulta kysyttiin tänä syksynä Helsingin julkaisutapahtumani jälkeen, miten holokaustin jälkeen voi olla runoutta?
Vastasin tähän yleiseen ja paljon kirjoittajia ja tutkijoita puhuttaneeseen kysymykseen vaistomaisesti kertomalla juutalaisten runojen ja runoilijoiden tuhosta. Kysymyksellä tarkoitetaan yleensä taiteen ja kielen haasteita kuvata holokaustia holokaustin jälkeen. Olen miettinyt sitä paljon. Kirjani, runoni ja niiden lausuntatilaisuudet, joissa on joskus myös tanssia, vastaavat kysymykseen osaltani. Tällä hetkellä minua kiinnostavat juutalaiset, holokaustin keskeltä kirjoittaneet runoilijat, kuten Władysław Szlengel, Hirsh Glick ja Itzhak Katzenelson.
Heidän elämänsä, tarinansa ja kuin ihmeen kautta säilyneet runonsa sekä tapansa suhtautua holokaustiin ja kirjoittamiseen tarjoavat minulle tärkeitä juutalaisten omin sanoin taltioimia kokemuksia, tunteita ja ajatuksia sekä tavan suhtautua omaan kirjoittamiseen. Shmerke Kaczerginskin kertomus Hirsh Glickistä kuvaa meille, millaisissa oloissa heidän runonsa syntyivät.
”Siellä [Biała Wakan työleirillä] vallitsevat erittäin ankarat elin- ja työolosuhteet vahvistivat Hirshin päättäväisyyttä taltioida kokemansa taiteeseen. / Töiden jälkeen myöhään yöllä pimeässä varastohuoneessa, jossa ihmiset nukkuivat kovilla penkeillä reikäisen katon alla, hän ei levännyt. Hän kirjoitti ja kirjoitti. / Vuoden 1943 alussa työleiri purettiin ja työntekijät lähetettiin takaisin ghettoon. Vaikeat ajat alkoivat. Silloin Glick kirjoitti runonsa.”
Vaikka kirjoitan tästä ajasta käsin tiettävästi vailla juutalaisia sukujuuria, holokaustin nälkä ja kärsimykset ovat minulle tuttuja lapsuudestani asti. Siksi koko ikäni, kun tietoisesti ja tiedostamattomasti olen elänyt maailmassa, varsinkin vaikeina hetkinä olen kääntynyt holokaustin tarinoiden puoleen. Viime vuosina myös Israelin tarinoiden. Ne toimivat minulle peilinä aikamme sotiin ja vaikeuksiin. Ne tuovat aina myös lohtua.
Juuri, kun kirjoitan tätä, yhdessä ryhmässä tulee vastaan kuva Golanista, jossa serkkuni oli rauhanturvaajana 1990-luvulla. Kuvassa on lauma ruskeita ja yksi harmaa villihevonen ruohoisella kukkulalla aamuauringossa. Kuvan keskellä on sateenkaari. Teksti kertoo, miten luonto voi jälleen kukoistaa rakettihyökkäysten jälkeen. Sekä holokaustissa että tässä ajassa juutalaisten tapa katsoa maailmaa ja heidän kykynsä sanallistaa sisäiset kokemuksensa puhuttelevat minua syvästi, ja sen koetan välittää muille.
