”Jokaisessa perheessä on omat hullunsa ja häpeäpilkkunsa. Jokaisella perheellä on jokin hullu setä. Se ei ole varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että setäni on hullu, täysin hullu. Hän on jättänyt ikävät jälkensä sukuhistoriaamme.”
Näin kirjoitti veljenpoika Fred mainostaessaan elokuussa paljastuskirjaansa sedästään: All in the Family: The Trumps and How We Got This Way (2024).
Perjantaina ensi-illan saava Ali Abbasin ohjaama ja Gabriel Shermanin käsikirjoittama elokuva The Apprentice – Trumpin tarina on parasta poliittista elokuvaa sitten The Postin (2017), joka kertoo, miten Yhdysvallat oli 1970-luvun alussa kahtia jakautunut maa raaistuneen ja paljon surua aiheuttaneen Vietnamin sodan jakaessa kansaa lisää kahtia räjähdyspisteeseen saakka, kunnes koitti tilinteon hetki. Nyt on taas se hetki Yhdysvalloissa.
The Apprentice – Trumpin tarina -elokuvan ensimmäiset kuvat ovat tehokkaita ja välittävät vahvan viestin; piinaava ja ahdistava yhteiseksi muuttuva painajaisuni nimeltään Trump kävelee slummiutuneen New Yorkin kaduilta rikollisten pitopöytiin jakamaan omaisuutta uudella tavalla.
Jo heti elokuvan alussa selvitetään perusasetelma. Kun New York on konkurssissa, epäjärjestys ja rikollisliigat sekä korruptio rehottavat, ja Trumpin kaltaisilla uskaliailla häiriköillä sekä hulluilla on tilaisuutensa. Tänään tunnemme hänet suustaan hirveyksiä päästävänä teennäisenä tarkoitusten ja merkitysten sekoittajana- ennen Roy Cohnia hän ei ollut mitään muuta kuin vain yksi rikas pentu.
Elokuva kertoo alastomimmillaan tarinaa pahan sydämen ytimestä: Donald Trumpin kasvua hemmotellusta superrikkaan perheen ylimielisestä ja itseriittoisesta koviksesta koko maata silmään kusevaksi isoksi sekä vaarallisen häiriintyneeksi pahikseksi, yhtä häikäilemättömän juutalaisen ja homoseksuaalin asianajajan Roy Cohnin sylikoirana, joka puree omistajaansa heti kun saa mahdollisuuden.
Elokuva kuvaa myös Cohnin pahuuden mekaniikkaa oppipoikansa Donald Trumpin silmin. Cohn oli amerikkalaisen valkokaulusrikollisuuden yksi näkyvimmistä pahiksista ja varjojen maailman kuoleman merkitsemä ikoni, jonka pelottavan neuroottinen hahmo on lähes pääkipuna tuttu katsojille Al Pacinon mestarillisesta roolisuorituksesta elokuvassa Angels In America (2003).
Elokuvan keskiössä ei niinkään ole Donald Trump kuin juuri hänet pahoille tavoille pirun mentorina opettanut kohuasianajaja ja tunnettu huijari, jonka uskomatonta häikäilemättömyyttä ja valheellisuutta sekä röyhkeyttä voi verrata vain vastaavanlaisiin senaattori McGarthyyn, FBI:n johtaja J. Edgar Hooveriin tai Trumpin lakimieheen sekä New Yorkin entiseen pormestariin Rudolph Giulianoon.
Elokuvassa kuvataan pahan oppipojan Trumpin mestari–kisälli-suhteen kehittymistä Cohniin ja sitä, miten nopeasti läpimädäksi muuttuva Trump oppii luonnonlahjakkaana varastamaan rahaa ja saamaan kyseenalaista valtaa petoksen, pelottelun sekä median ovelan manipuloinnin avulla.
Sanat eivät ole suunpieksijä Cohnille vain kommunikointia, vaan myös tapa levittää isoja valheita, joiden avulla luodaan odotuksia, ja lopulta vielä omaisuuksia. Trump näyttää olevan Cohnin luomus, jolle on olemassa vain kahdenlaisia ihmisiä: voittajia ja häviäjiä. Kumpi hän itse on?
Se selviää vasta marraskuun vaalien jälkeen.
Edes Cohnin kuoleman jälkeen Trump ei pääse Cohnista eroon, sillä hän on se, jonka Cohn halusi itsensä olevan; kylmä, kova, kiusaaja. On oltava vahva, muuten häviää. Vahvuutta on käyttää surutta puolustuskyvyttömien heikkoutta hyväkseen.
Kun Cohn – vakka kantensa valitsee -osastolta – ensimmäisen kerran tapaa itsensä tapaisen niskuroivan ja auktoriteettikammoisen Trumpin, hän lyö samalla trumpismin pohjalukemat tiskiin: ”Ihan sama oletko syyllinen, sillä ei ole väliä. Iske heti vastaan, älä myönnä syyllisyyttä. Taistele, voitat kyllä. Kiellä kaikki ja taistele.” Trump mieltyy sanoihin ja ottaa ne motokseen – valitettavasti.
Trumpista kertovassa elokuvassa yllättäen keskiöön nousee upean roolityön tehnyt Jeremy Strong Trumpin alkuaikojen asianajaja Roy Cohnina. Strongin roolisuoritus on väkevä ja vaikuttava saaden herkimmänkin katsojan itkun partaalle pelkästä säikähdyksestä. Eikä Trumpia näyttelevä Sebastian Stan jää yhtään huonommaksi. Hänen hahmonsa on juuri niin tunteeton ja tyhjä kuin Trumpkin on.
The Apprentice on hyvä, ja aivan erityisen hyvin tehty elokuva, jonka jokaisen amerikkalaisesta huippupolitiikasta kiinnostuneen pitäisi katsoa amerikkalaisen politiikan peruskurssina ennen tulevien presidentinvaalien seuraamista. The Apprentice on täyttä kamaa alusta loppuun ja samalla sekä viihdyttävä että pelottavan ajankohtainen. Se pesee tyylillä muut yritelmät mennen tullen.
The Apprentice on tärkeä elokuva myös siksi, että se kertoo tarinaa arkipäiväisyyden niistä kulisseista pääkallonpaikalta, itse huijaamisen ohjauskeskuksesta, joista pahuutta ohjaillaan ja missä amerikkalainen unelma kääntyy aina painajaiseksi, koska voittajan on sairaan sankarimyytin nimissä murskattava vastustajansa, ja varastettava valheillaan itselleen kaikki mahdollinen.
Tällaista laadukasta ja tarkasti kohdettaan tutkivaa elokuvaa näkee nykyään valitettavan harvoin. Unohtakaa erikoisreportaasit Yhdysvaltojen vaaleista, ja katsokaa tämä elokuva ja tiedätte, mistä kana kusee! The Apprenticessa tuodaan silmiemme eteen amerikkalaisen kapitalismin märän unelman hikiset takahuoneet, joissa verisiä hihojaan käärivät ylös dollarinkuvat silmissä rikolliset, huorat ja poliitikot, tuo tekopyhä ja epäpyhä kolminaisuus, joka maailmaa kulisseista pyörittää.
Kun Cohn on kuin hurja Ilmestyskirjan peto aina hurjaa ulkonäköään myöten, Trump on silotellumpi ja puhtoisempi versio, kuin uusi Messias, jota huudetaan apuun vasemmistoliberaalien edustamaa vyörytystä vastaan. Heillä on paljon vaikutusvaltaa. He ovat oikeistokristittyjä, joille Jeesus ei ollut köyhien ystävä. Heidän jumalansa on vanharaamatullinen Abrahamin kostonjumala.
Tätä elokuvaa on odotettu. Se ei ehkä ratkaise vaaleja, mutta voi olla tärkeä palanen isompaa liukumista Harrisin puolelle. Kuva Trumpista leffan jälkeen on lievästi sanottuna törkyinen. The Apprentice ei ole vain päivänpoliittinen elokuva, vaan myös tutkielma amerikkalaisen häpeän synnyttämästä pahasta, joka on ollut joskus hyvä renki mutta irti päästessään enemmän kuin huono isäntä; se rahastaa valheellaan niin uskottavasti, ettei kukaan ehdi tajuta mitään.
Teatraalinen Trump sekä trumpismi on tämän valheen näkyvin ja pitkäikäisin hedelmä, mikä näyttää vasta nyt mätänevän käsiin. Voitti tai hävisi hän vaalit, hän tulee olemaan persona non grata koko loppuelämänsä ainakin puolelle kansakuntaa. Juuri tätä alleviivaa The Apprentice kertomalla tarinaa raukkamaisesta kiusaajasta, joka pettää sen ainoankin, joka hänestä piti, Cohnin, joka ensin pelasti ja sitten loi Trumpin sellaiseksi hirviöksi, jollaisena hänet tunnemme.
Panokset Yhdysvaltojen presidenttikilpailussa ovat tällä kertaa poikkeuksellisen kovat, sillä Trumpin on voitettava nyt hinnalla millä hyvänsä. Vain pääsemällä presidentiksi hän voi armahtaa itsensä ja välttyä nöyryyttäviltä oikeudenkäynneiltä sekä sen seurauksena edessä häämöttävältä henkilökohtaiselta konkurssilta, ja painajaisena koko kansan ilkkumaksi pelleksi joutumiselta.
Ja koska ollaan ”suuren rahan ja showbisneksen kotimaassa”, nämäkin vaalit ratkaisevat rikkaat rahoittajat. Vaalien viisikymmentä suurinta lahjoittajaa ovat lahjoittaneet jo tähän mennessä peräti 1,5 miljardia dollaria vaaleihin. Olisiko Trump edes ehdokas, ellei hänellä olisi tukenaan maan superrikkaiden laaja verkosto ja hän itse hyötyisi myös jollain tavoin taloudellisesti lahjoituksista?
Ymmärtääksemme hieman sitä, mitä Trump on ”syönyt sisäänsä ja milloin”, meidän on katsottava elokuvia ja dokumentteja hänestä sekä hänen presidenttiydestään. The Apprentice on tähän mennessä vakuuttavin Trumpin poliittisen sielun avausyritys siksi, että se osaa fokusoida draaman keinoin suoraan niihin tapahtumiin, jotka tekivät Trumpista sen, jollaisena maailma hänet tuntee.
Trump ei olisi Trump, ellei kaikkeen mitä hän tekee ja mistä hän puhuu ja miten hän niistä puhuu, liittyisi jotain epätodellista, sadunomaista, uhoamista ja sankarillista sädekehää, jonka hän mielellään liittää itseensä amerikkalaisten sarjakuvasankarien tavoin. Vain hän tarjoaa loistavaa tulevaisuutta ja lupausta kansakunnalle paluusta suuruuteen. Mutta mikä ja kuka Trump oikein on? Tietääkö hän itsekään?
Se selviää katsomalla tarkkaan elokuva The Apprentice. Elokuva vie mukanaan ihan kuin seuraisimme livelähetystä; Trump on sieluton kone, joka ei ymmärrä ihmistä, ja sairaalloisen paha. Petos on hänelle kannattavaa bisnestä muiden bisnesten joukossa. Aidsiin kuolleen Cohnin paha on samanlaista mutta luonteeltaan ennemminkin käänteistä hyvää, joka muuttuu pahaksi, mikä estää ihmisiä lähestymästä ihmisluonnon sitä mallia, joka estää heitä lopulta osallistumista hyvään.