Ajan vaatimus: realismia uhkakuviin ja diplomatiaa

Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden toisti äskettäisessä haastattelussa Naton piirien keskeisen propagandaväitteen siitä, että ellei Venäjään pysäytetä Ukrainassa, niin Venäjä tulisi hyökkäämään Puolaan ja mahdollisesti muuallekin. Naton retoriikan mukaan Venäjän haaste on nykyaikainen toisinto natsi-Saksan aggressiosta. Kaikenlaiset kompromissit tai rauhanneuvottelut ovat verrattavissa lännen myöntyväisyyspolitiikkaan ennen toista maailmansotaa. Suomessa myöntyväisyyspolitiikan vaaroista varoitti jo vuonna 2017 virolainen ulkopolitiikan asiantuntija Kristi Raik.¹

Vastaavanlaisen uhkakuvavision perusteella äänestettiin viime viikolla EU-parlamentissa Ukraina-julkilausumasta. Enemmistö antoi tukensa julkilausumalle, joka noudatti Naton päätöksiä viime viikolla Washingtonissa pidetyssä huippukokouksessa. EU:n vasemmistoryhmään kuuluvien europarlamentaarikkojen asenne äänestyksessä hajosi. Ryhmän 18 edustajaa kannatti päätöslauselmaa, 15 äänesti vastaan ja 13 pidättyi äänestämästä. Vasemmiston ryhmäpuheenvuoron pitänyt Linke-puolueen edustaja Martin Schirdewan totesi: ”Lisää aseita ei ole ratkaisu. Rauhanomaisen Euroopan tulevaisuus on kansainvälisten järjestöjen vahvistamisessa ja aseistariisunnassa, ei uudessa kilpavarustelussa”². Vasemmistoliiton mepit äänestivät Ukraina-julkilausuman hyväksymisen puolesta.

Onko Bidenin, Nato-piirien sekä suomalaisten poliitikkojen esittämä uhkakuva realistinen arvio nykytilanteesta? Onko Venäjä tosiaan tulevaisuudessa pyrkimässä Euroopan valloitukseen?

Amerikkalaisen Quincy-instituutin³ uudesta raportista käy ilmi, että Venäjän armeija on selvästi alakynnessä suhteessa Naton konventionaaliseen aseistukseen ja joukkoihin. Hyökkäys yksittäistä Naton jäsentä vastaan johtaisi nopeasti konfliktiin Venäjän ja Naton välillä. Quincy-instituutin raportissa todetaan Naton ja Venäjän armeijoiden voimasuhteista: ”– – Naton aktiiviset maavoimat ovat yli kolme kertaa suuremmat kuin Venäjän. – – Taistelulentokoneiden osalta Natolla on kymmenen kertaa suurempi etu kuin Venäjällä ja (sillä on) myös suuri laadullinen etu, joten täydellinen ilmaherruus on mahdollinen. Merellä Nato pystyisi todennäköisesti asettamaan Venäjän laivaliikenteen merisaartoon, jonka kustannukset olisivat nykyisiä talouspakotteita suuremmat. Vaikka Venäjällä on selvä ylivoima joihinkin Nato-maihin nähden, erityisesti Baltian maissa, on erittäin epätodennäköistä, että se voisi hyödyntää tätä etua käynnistämättä suurta sotaa koko liittouman kanssa.”⁴

Ukrainan sodan tapahtumat rintamalla puhuvat myös sen puolesta, että Venäjän voimavarat eivät riitä – vaikka olisi halujakin – hyökkäykseen johonkin Nato-maahan. Venäläiset ovat tehneet suuria ponnisteluja nujertaakseen Ukrainan armeijan, mutta onnistumatta siinä kovinkaan vakuuttavasti. Ukrainan sodassa olosuhteet ovat kuitenkin Venäjän kannalta paljon suotuisammat kuin mahdollisessa sodassa Natoa vastaan. Jos kuvitellaan, että Venäjä aloittaisi sodan Naton kanssa, kun se on osoittanut olevansa kykenemätön valtaamaan, saati sitten miehittämään ja hallitsemaan suurinta osaa Ukrainan alueesta, on syytä syyttää Kremliä täydellisestä irrationaalisuudesta.

Nato ja EU-maat ovat jatkuvasti lisäämässä asevarustelustelumenoja, vaikka niiden sotilaallinen ylivoima konventionaalisten aseiden osalta on täysin selvä. Vaatimus asevarustelumenojen lisäämisestä on irvokas tosiasioiden valossa. Vuonna 2023 – vuonna, jolloin Venäjä oli keskellä massiivista tavanomaista sotaa – Naton jäsenvaltioiden yhteenlasketut puolustusmenot ylittivät Venäjän puolustusmenot lähes kolmetoista kertaa. Naton puolustusmenot olivat lähes 1,3 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria, kun taas Venäjän puolustusmenot olivat noin 110 miljardia dollaria. Vaikka Yhdysvaltojen osuus vähennettäisiin, Naton eurooppalaisten jäsenten puolustusmenot ylittävät edelleen Venäjän puolustusmenot kolminkertaisesti. Vuosikymmenien ajan sotilasmenojen suhde on ollut noin kymmenen yhtä vastaan Naton hyväksi. Jos tämä ei ole johtanut riittävään turvallisuuteen, mikä sitten?⁵

EU-maiden politiikka on saavuttamassa irrationalismin mitat. Sitä leimaavat lisääntyvä militarismi ja aseteollisuuden kasvattaminen. EU:n Ukraina-kannanotossa vaadittiin asevarustelun olennaista lisäämistä ja tukea eurooppalaiselle sotateollisuudelle. Tämän oikeuttamiseksi vähätellään Naton omaa sotilaallista voimaa ja liioitellaan Venäjän asevarustelua sekä hyökkäyskyvykkyyttä. Militarismin alttarille EU-maiden johto on valmis uhraamaan sosiaalivaltion taloudellisen perustan ja riistämään ihmiskunnalta mahdollisuuden vastata ilmastokriisin ja luontokadon haasteisiin.

Saksassa on nostettu esille ”tykkejä ja voita (Kanonen und Butter)” -tunnus.⁶ Vaatimusta konkretisoi kristillisdemokraattien (CDU) pääsihteeri Carsten Linnemann, joka vaatii lisää rahaa asevarusteluun ja Bundeswehrille. Sen mahdollistamiseksi hän on valmis toteuttamaan sosiaaliturvan todelliset paljashakkuut. Linnemann tiivisti sanomansa: ”Haluamme lakkauttaa kansalaistulon (Bürgergeld) nykyisessä muodossaan. Tulevaisuudessa sitä kutsutaan ’uudeksi perustoimeentulotueksi’, ja rahaa saavat vain ihmiset, jotka todella tarvitsevat apua, esimerkiksi siksi, että he eivät ole enää fyysisesti työkykyisiä. Mutta kaikkien työkykyisten on mentävä töihin. Muuten ei ole sosiaaliturvaa.” Ja hän totesi varmuuden vuoksi vielä: ”Meillä on nyt uusi lähestymistapa, jossa sanomme: valtio olettaa, että jos joku pystyy työskentelemään, hän menee töihin. Ja siksi ei ole sosiaalietuuksia.”⁷

Moskova on toistuvasti kiistänyt, että sillä olisi suunnitelmia hyökätä Nato-maahan. ”Venäjällä ei ole mitään syytä tai intressiä – ei geopoliittisia, taloudellisia, poliittisia tai sotilaallisia intressejä – taistella Nato-maiden kanssa”, Putin sanoi vuoden 2023 lopussa. Ukrainan osalta tilanne on toinen. Moskova on pelännyt Nato-joukkojen ja ennen kaikkea Nato-ohjusten tuloa Ukrainaan. Tämän lisäksi Ukraina on nähty pitkään keskeisenä Venäjän historian ja kulttuurin kannalta.

Näkemys siitä, että Venäjällä ei ole syytä eikä kykyä hyökätä Nato-valtioon, ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjän ja lännen välisen sodan riski olisi kadonnut. Asia on päinvastoin. Ukrainan sodan mahdollinen eskalaatio on tosiasia. Se pitää sisällään ydinsodan vaaran. Kun Venäjän konventionaalinen asevoima on niin olematon verrattuna Naton vastaavaan, vaarana on, että Venäjä turvautuu ydinasevarastoonsa torjuakseen kokemaansa Naton uhkaa. Se tulisi asettamaan Euroopan turvallisuuden vaakalaudalle ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun puolivälissä voimaan tulleen keskipitkän kantaman ydinsulkusopimuksen. Tosin Yhdysvaltojen päätös sijoittaa Scholzin hallituksen suostumuksella Saksaan keskimatkan ohjuksia merkitsee askelta lähemmäksi ydinsodan mahdollisuutta.

Jos ei Ukrainan sotaan löydetä diplomaattista ratkaisua, niin on syntymässä vaara ”– – uudesta ydinaseellisesta ja arvaamattomasta hybridikonfliktista lännen, joka ei ole yhtä yhtenäinen ja itsevarma kuin miltä näyttää, ja Venäjän välillä, joka pitää tätä konfliktia eksistentiaalisena ja jolla on siksi kannustimia hyödyntää ja pahentaa lännen sisäisiä heikkouksia”⁸. Se taas vaarantaa koko Euroopan tulevaisuuden.

George Beebe, joka toimi CIA:n Venäjä-analyysin johtajana ja varapresidentti Cheneyn neuvonantajana Venäjä-kysymyksissä, toteaa: ”Tämän estämiseksi Naton valtion- ja hallitusten päämiesten pitäisi huolehtia vähemmän siitä, haluavatko he toistaa Neville Chamberlainin virheet”. Hänen mukaansa nyt on vaara, että Euroopan valtion- ja hallitusten päämiehet menevät unissakävellen ensimmäisen maailmansodan tapaan uuteen suursotaan.⁹