Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 1/2024
Maailman noin 7 000 kielestä yli 40 prosenttia on vakavassa vaarassa, arvioi kielellistä moninaisuutta tukeva ja tutkiva kansainvälinen asiantuntijahanke (Endangered Languages Project). Monien muidenkin arvioiden mukaan tämän vuosisadan loppuun mennessä 50–90 prosenttia maailmassa nyt puhuttavista kielistä on hävinnyt. Suurimmalla osalla maailman kielistä on enää alle 10 000 puhujaa.
Kielet ja kulttuurit vaativat aktiivista suojelua, siinä missä uhanalaiset eläin- ja kasvilajit. Kyse on usein periaatteessa yksinkertaisista päätöksistä: vähemmistökielten puhujien suoranaisen vainon ja sorron lopettamisesta, oikeudesta omakieliseen opetukseen, joukkoviestinnästä, kielen puhujien yhteisöjen ja omaehtoisen organisoitumisen tukemisesta sekä mahdollisuudesta käyttää kieltä julkisissa palveluissa ja viranomaisasioinnissa.
Uusimpia uhkatekijöitä on ilmastonmuutos: jopa yli puolta maailman kielistä puhutaan alueilla, jotka ovat sen myötä muuttumassa elinkelvottomiksi.
Tässä Kulttuurivihkoissa käsitellään kotimaisiksi kieliksi luokiteltuja vähemmistökieliämme. Uhanalaista karjalan kieltä pyritään parhaillaan palauttamaan elinvoimaiseksi, ja toiveikkuuteen on aihetta. Saamen kielten tulevaisuuden tukemisessa tärkeä rooli on ollut varhaiskasvatuksen kielipesätoiminnalla.
Lisäksi kotimaisista kielistä uhanalainen on romanikieli. Se kaipaisi kiperästi aktiivisempia elvytystoimia.
Entä suomen kieli? Se ei ole uhanalainen, mutta siihenkin kohdistuu paineita. Englannin kielen globaali muoto tunkeutuu yhä syvemmälle etenkin nuorten puheeseen ja tajuntaan. Kieli muuttuu aina ja on vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman ja kielien kanssa. ”Jossakin on kuitenkin raja jossa sen luonnollinen suodattamiskyky saattaa ehtyä ja sen rakenteet höltyä ja hajota. Onko tuo raja uhkaamassa?” kysyi kirjailija Erno Paasilinna esseessään ”Itsenäisyys on kieli”, joka on julkaistu hänen teoksessaan Kauppamiehet isänmaan asialla vuonna 1991.
”Monet äidinkielen opettajat väittävät, että koululaisten lauserakenteisiin ja puhetapaan englanti on jo pesiytynyt ja kohtapuoleen he ryhtynevät kirjoittamaan suomea englanniksi. Oman kielen taito ei ole kehuttavassa kunnossa, sanavarasto on supistunut ja kielen vivahteiden taju katoamassa”, Paasilinna kirjoittaa. Nämä arviot ovat vähintään yhtä ajankohtaisia nyt, yli 30 vuotta myöhemmin.
Vaikutteiden vyöryä globaalissa digitaalisessa maailmassa ei voitane padota, mutta ratkaisuja on haettava oman kielen ja kulttuurin vahvistamisesta. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen kouluissa on panostettava, ja kielen ja kirjallisuuden arvostusta ylipäänsä on nostettava. Kasvaviin oppimiseroihin on pureuduttava moninaisin yhteiskuntapoliittisin toimin.
Vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen poistaminen kirjastoilta – mukaan lukien selkokieliset kirjat – ja hallituksen aie nostaa kirjojen arvonlisäveroa ovat räikeässä ristiriidassa kielen ja kirjallisuuden edistämistavoitteiden kanssa. Molempien päähallituspuolueiden, Kansallisen kokoomuksen ja perussuomalaisten, voisi aatteellisten taustojensa vuoksi kuvitella puolustavan suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta teot osoittavat päinvastaista.
Huolenaihe on myös suomen kielen tulevaisuus tieteen kielenä. Kun väitökset ja muu tutkimus tehdään enenevissä määrin englanniksi, monien tieteenalojen suomenkielinen sanasto lakkaa kehittymästä. Uuden tiedon popularisointi suomeksi kansan syville riveille käy entistä haasteellisemmaksi.
Englanti on tarpeellinen kieli yleiskäyttöön ja ”varsinkin kauppamiehet voivat sillä tulla toimeen hyvinkin vähäisellä sanavarastolla”, kirjoitti Paasilinna. ”Yleiskielet eivät kuitenkaan voi milloinkaan korvata kansallisia kieliä.” Etenkin kirjallisuus tarvitsee pohjakseen kansallisen kielen ja kulttuurin, ja kirjallisuuden tehtävänä on myös pitää kieli pätevänä ja ilmaisukykyisenä. Suomi on Paasilinnan mukaan onneksi luja kieli, kansan peruskieli, jonka on luonut rahvas eikä yläluokka. ”Yläluokka on oppinut suomea viimeksi ja näyttää että sen heikoimmalle osalle olisi helpointa luopua siitä ensimmäiseksi.”
Kielten suojelu voisi olla kauneimpia kansainvälisyyden muotoja, niin kuin kulttuuriaarteiden suojelu yleensä, Paasilinna kirjoittaa. ”Muutamaan valtakieleen supistettu kansainvälisyys on varmin tie kulttuurin köyhtymiseen monoliiteiksi, jotka ovat kansainvälisyyden kuolema.”
