Tapahtumat koronapandemian alkuvaiheista Ukrainan sotaan asti osoittavat keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon heikkoudet akuutin kriisin uhatessa. Oppositiolle ja väittelylle ei jää aikaa, koska riskeihin on reagoitava heti. Tarvittaessa lakiakin voidaan tulkita mutkikkaasti ja suomettuneesti (vaikkapa Turkin suuntaan), mutta samanlainen toimintalogiikka Neuvostoliittoa kohtaan ei saa synninpäästöä, vaikka uhkaa voi pitää täsmälleen samana, kokonaisasetelma vain on ideologisesti eri tavoin painottunut. Koska päätöksiä ohjaava moraalilogiikka on jätetty tarkoituksellisen epäselväksi, sillä sellaista historiallista vaihetta ilmeisesti yhä elämme, valintoja ohjaa kunakin ajanhetkenä suoritetun pikaisen riskianalyysin epäsystemaattinen lopputulos.
Ilmastonmuutos on eräs esimerkki, ja sivuutan nyt tietoisesti yritysten välttämättömät ekologiset toimet, joita tietenkin tarvitaan. Niiden rinnalla tehokkain tapa reagoida ilmastouhkaan olisi puhe vapaudesta. Kuinka kukin yksilö haluaa ensisijaisesti elää? Jos suurempi vapaus sidottaisiin suurempaan ekologisuuden vaatimukseen, ainakin ajattelulla olisi moralisointia vankempi (mutta ei tietenkään helppo tai välttämättä erityisen halpa) perusta. Nyt vihreän siirtymän teknologisia riskejä ja haasteita on pakko hyssytellä piiloon, koska parempaa ratkaisua ei ehditä keksiä riittävän nopeasti. Oma mutkikas kysymyksensä on tietenkin se, miten ekologisia toimia tulisi asemoida suhteessa muihin kriisiratkaisuihin, sikäli kun vaadimme arvoajattelulta edes löyhää johdonmukaisuutta riskien kohdalla.
Kivuliain esimerkki keskustelun kaventamisesta tapahtuu maahanmuuttorintamalla. Perussuomalaiset kerää kannatusta nuorison keskuudessa, koska puolueen päälausumat ovat tylyydestään huolimatta riittävän osuvia. Maahanmuutosta tai kehitysavusta irtautuminen ei ratkaise sellaisenaan mitään – talouden mekanismit varmistavat sen, että mahdollinen lyhytkestoinen hyötykin tasoittuu kyllä ajan saatossa. Se, että keskustelu pyörii vain rasismin ympärillä, vankistaa silti perussuomalaisten pohjakannatusta.
Olen aiemmin ehdottanut rahatonta sosialismia, jonka piiriin maahanmuuttoa olisi mahdollista osin siirtää. Väitän että ilman tätä muutosta Suomi ajautuu vanhenevasta väestöstä huolimatta ennemmin tai myöhemmin Tanskan tilanteeseen, jossa kivuliaat ratkaisut ovat väistämättömiä. Prosessi voi olla Suomen väestöntiheydellä hidas, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, ettei turvapaikkakäytäntöä ole suunniteltu isojen ihmismassojen nopeisiin liikkeisiin, eikä järjestelmä huomioi ekologista kuormaa. Myönteinen maahanmuuttopolitiikka on siis aivan yhtä lyhytnäköistä kuin perussuomalaisten ratkaisut ovat – sikäli kun niihin ei kytke uskaliaampia uudistuksia.
Rahaton (tai puolirahaton) sosialismi tietysti maksaa, mutta projektiin vaadittavaa alkupääomaa olisi helppo kerätä yksityiseltä sektorilta, sikäli kun kukin osallistuva osapuoli uskaltaisi pistää identiteettinsä alttiiksi tällä tavoin. Vastineeksi yritys voisi tarjota rajatulle alueelle ja ikään kuin perinteisen kansalaisuuden ja perustuslain suojan ulkopuolelle asetetuille pakolaisille etätöitä, esimerkiksi mainostustyötä oman kotimaansa / oman kielialueensa suuntaan. Samalla yritys voisi tarjota kaikille sosialismin piirissä toimiville nimenomaan heille räätälöityjä osa-aikatöitä ja palveluita yksinoikeudella. Se ei ehkä vastaisi sosialismin alkuperäisiä ideaaleja (ja voisi johtaa vastareaktioon), mutta ratkaisisi isohkon osan rahoitusongelmasta. Vallitsevassa velkatilanteessa valtion rahoittamalle sosialismille olisi hyvin vaikea saada yleistä kannatusta.
Turva-alueella asettuneiden liikkumista kyllä rajoitettaisiin joko rahattoman alueen tai kuntarajojen sisään, mikä toisi ideaan uusia mutkia ja byrokraattisuutta (esimerkiksi: miten erotella turva-alueen ja rahattoman alueen asukkaat?), mutta sikäli kun sosialistinen tai rahaton sektori ei toimisi rangaistuksen tavoin, ei se synnyttäisi ainakaan liiallista psykologista painetta, varsinkin kun yksilö samanaikaisesti voisi kouluttautua johonkin toimenkuvaan. Voi olla, että turva-alue tarkoittaisi tiivistä ja ehkä alkeellistakin asumista, mutta jo rahoittajien näkökulmasta katsottuna projekti olisi tuotettava korkeatasoisen eettisesti. Vapaita asumistiloja olisi mahdollista vuokrata turisteille, jotka olisivat kiinnostuneita rahattoman tai puolirahattoman elämän kokeiluista, mikä toisi menetettyjä rahoja hieman takaisin.
Nykyisiä turvapaikkakriteereitä ei muutettaisi, mutta niitä tulkittaisiin hieman tiukemmin. Vaihtoehtoisesti turvapaikanhakija voisi valita jo melko varhaisessakin vaiheessa turvapaikkaprosessia (tietenkin riittävien alkuselvitysten jälkeen) hakevansa turvaa rahattomalta turva-alueelta, jossa kriteerit olisivat kyseisen yhteisön määrittämiä. Tällä turva-alueella hän voisi esimerkiksi opiskella paikallista kieltä, tehdä etätöitä tai osallistua rahattoman sosialismin tarjoamiin toimiin samoilla ehdoilla kun kyseisen yhteisön muutkin asukkaat.
Tarvittaessa yritykset voisivat palkata työvoimaa näistä yhteisöistä. Pyrkimyksenä olisi kuitenkin pitää turva-alue väliaikaisena asuinpaikkana, jossa odotellaan kotimaan kriisitilanteen raukeamista. Kriteerit olisivat samat Ruotsista, Ukrainasta, Syyriasta, Somaliasta tai mistä tahansa saapuville. Erityistä etnistä profilointia ei tarvittaisi, jollei sellaiselle olisi erittäin paivavia syitä. Järjestelmä voisi olla haastava suhteessa perustuslakiin tai lakiin yleisesti, mutta ainakin se olisi looginen ja puoluepoliittiset rajat rikkova. Rahaton (tai vähintään puolirahaton, kuten olen aiemmin ehdottanut) sosialismi olisi hyödyllinen myös ruokaturvan kannalta, tarjoaisi elinvoimaa muuttotappiokuntiin ja pienentäisi suomalaisten tuottamaa ekologista kuormaa. Teoriassa rahattomuutta voitaisiin rakentaa hyvinkin varovaisin askelin, jos velkatilanne ei muuta salli.
Maahanmuuttoasioiden rinnalla Nato-ratkaisu on toinen kivulias esimerkki kriisitietoisuuden seurauksista. En ole ehdottomalla tavalla sitä vastaan – eitämättä se oli eräs mahdollinen ratkaisu puolustusvalmiuden kasvattamiseen, ehkä helpoinkin ratkaisu – mutta missään nimessä se ei ollut ainoa mahdollinen etenemistie. Koska Suomessa on arvioitava vain Suomen välitöntä turvallisuutta, edes historialliset seikat ja Nato-maiden yleisen turvallisuuden mahdollinen vaarantuminen eivät painaneet vaakakupissa tarpeeksi. Kuitenkin ennen Nato-prosessin nytkähtämistä eteenpäin – siis turvatakuiden vallitessa – Suomi oli tietyllä tapaa paremmassa turvassa ja parempien ehtojen alaisuudessa.
Ylipäätään suomalaiseen suomettumisen jälkeiseen oikeudenmukaisuus- ja moraalikäsitykseen kuuluu liian yksipuolinen puhtoisen imagon, voiman ja moralisoinnin glorifiointi ja liian kapea psykologinen ymmärrys. Peruskansalaisella on myös tapana irrottaa Suomi maailmankartalta lähes autonomiseksi saarekkeeksi, jonka ratkaisut eivät heijastu globaaliin poliittiseen peliin juuri millään tavalla. Suomi on merkityksetön – ja juuri tämän oletuksen takia kaikki muuttujat lasketaan väärin. Tämä pätee sivumennen sanoen jopa ilmastonmuutoskeskusteluun, sillä vaikka Suomen vihreän siirtymän tahtia voi pitää ylioptimistisena, tekee se silti Suomesta houkuttelevan sijoituskohteen. Pakittaminen tästä tavoitteesta tuottaisi poukkoilevan käsityksen Suomen politiikasta, mikä taas vähentäisi sijoittamisen houkuttavuutta.
Miltei kuin insinööritietoisuuden seurauksena – mitenkään sitä ja sen saavutuksia vähättelemättä – politiikkaa tehdään jähmeiden puoluepoliittisten kompromissien kautta, joista puuttuu luova ongelmanratkaisukyky. Nato-prosessissa tämä jäykkyys näkyi erityisen hyvin: SDP:n taipuminen suoraan kokoomuksen suuntaan kannatusmittausten myötä oli täysin ymmärrettävää, mutta esimerkiksi vasemmistoliitto olisi voinut riskitaktikoida ja odottaa valintojen konkreettisia seurauksia rauhassa. Usein asioilla on tapana paljastua monimutkaisemmiksi ja odotettua haastavammiksi, kun kriisitietoisuuden ”joko-tai”-valintavaihe on ohitettu ja pöly on laskeutunut.
Sanotaan tosiasia nyt suoraan: Venäjä on altavastaaja suhteessa Nato-maihin. Tällöin on edelleen tärkeää pyrkiä liennytykseen, varsinkin kun siihen on varaa. Se, millaisena vastapuoli nähdään, ei ole merkityksellistä. Se, mitä vastapuolen ajatellaan pitävän hyveenä (esimerkiksi voimankäyttö), ei myöskään ole ensisijaisen merkityksellistä. Provokaatio (kenen tahansa toteuttama) on kaikesta huolimatta heikkouden ja kyvyttömyyden ilmaus ja vastaa toivotonta moralisointia tilanteessa, jossa moraalin kyvyttömyys on paljastunut. Sama pätee esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean suhteeseen. Pohjois-Korea on selkeä altavastaaja ja aiheuttaa ensisijaista kärsimystä vain omalle kansalleen, ei ulkopuolisille. Yhdysvalloilla olisi varaa tehdä niin sanottu ”imagouhraus” ja neuvotella liennytyksestä järkevillä ehdoilla. Tämä avaisi monia väyliä Pohjois-Korean kehittämiseen kohti autenttista vaihtoehtojärjestelmää, mutta ilmeisesti sitä(kin) pelätään.
Venäjän ja muun Euroopan suhde on tietenkin erilainen kuin Pohjois-Korean, Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean, eikä matematisoitu moraali voi koskaan huomioida kaikkia muuttujia; kaikkiin pintapuolisesti samalla tavoin ilmentyviin tilanteisiin ei voi vastata täysin samalla tavalla. Mutta jos aito moraali sidottaisiin sittenkin tietoon ja kaikkien muuttujien (tietenkin mahdottomaan) ymmärrysyritykseen, voi Venäjän oppositiopositioon (puhun tässä oppositiopositiosta suhteessa Länsi-Eurooppaan) samaistua riittävästi, mikä sitten mahdollistaa tasapainoilun järkevän liennytyksen ja Ukrainan tukemisen välimaastossa.
Riittävä samaistuminen on välttämätöntä kaikissa kriisitilanteissa, esimerkiksi panttivankikriiseissä neuvoteltaessa, ja sama pätee rauhanneuvotteluihin. Vaikka tuota samaistumista pidettäisiin ulkopuolisten toimesta ”hyödyllisenä idiotismina”, ei sillä ole merkitystä, sillä ”hyödyllinen idiootti” voi edelleen seurata omia arvojaan johdonmukaisesti ja horjumatta. Tämä johdonmukaisuus voisi jo sellaisenaan muodostaa pohjan sodan jälkeiselle Venäjä-suhteelle, mutta se vaatisi Barack Obaman ja Donald Trumpin kausilla toteutettujen, runsaasti siviiliuhreja tuottaneiden drone-iskujen selkeämpää tuomitsemista ja muita näkökulmamuutoksia.
Varmuudella Suomen Nato-liittymisen varmentuminen nostaa joitakin riskejä ainakin hieman ja laskee toisia, mutta kiistatta se rauhoittaa kansakuntaa hetkellisesti ja pidemmän päälle jakaa kansakuntaa vähintään pienessä määrin, kunhan Ukrainan sota saa ensin päätöksensä. Päätösten laajempia seurauksia onkin lähes mahdoton arvioida nopeita muutoksia sisältävissä uhkatilanteissa, mikä lienee myös eräs kapitalismin perusheikkouksista. Paljon riippuu myös Suomen ja suomalaisten suhtautumisesta ydinaseisiin, ja moraalipainotteisessa tulkinnassa on loogista ajatella, että jäsenyyden myötä tarve Naton kritisoinnille kasvaa, ei laske. Suomen ja suomalaisten tulee nimenomaan olla rajoittava kapula Naton rattaissa, jos siihen on tarvetta, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi mielenilmauksia ja muita, laajemmallekin yltäviä protesteja. Mutta vaikka Nato-päätöstä tulkittaisiin niin myönteisesti kuin mahdollista, ensisijainen ongelma kytkeytyy kriisitilanteen moraaliseen arviointiin.
Moraali vaatii opponentin kuuntelemista. Sitä voi pitää moraalisuuden peruslähtökohtana; usein opponentti on moraalitoimintasi ensisijainen kohde.
Juuri opponentin jatkuva sivuuttaminen ja jatkuva kriisitietoisuus näyttävät olevan vallitseva poliittinen trendi, jossa kriittinen ajattelu jätetään puolitiehen. Joka ikinen ratkaisu johtaa myös ongelmallisiin seurauksiin, joita olisi voitava ennakoida ja ratkoa jo ennen tilanteen kriisiytymistä. Tätä jatkuvaa potentiaalisten ongelmien paikantamista voisi pitää perinteisen itsekriittisen vasemmistotietoisuuden arvonpalautuksena. Sen vaihtoehto on poukkoileva politiikka, jossa kansa herää aina uusiin, tyhjästä ilmestyviin kriiseihin uudella hallituskaudella.
