Lauri Timonen (2021): Federico Fellini – Uneksijan sirkus. Rosebud. 1019 sivua.
Italialaisesta elokuvaohjaaja Federico Fellinistä (1920–1993) on ilmestynyt Filmihullun päätoimittaja ja elokuvakirjailija Lauri Timosen kirjoittama ensyklopedistinen tiiliskivijärkäle Federico Fellini – uneksijan sirkus. Teos jatkaa Timosen ”eurooppalaisen elokuvan trilogiaa”, jossa on aiemmin ilmestynyt kirja Rainer Werner Fassbinderistä (2019) ja ilmestyy vielä ensi vuonna kirja Robert Bressonista.
Fellini varasti kaikkialta mistä vain sai ja teki siitä oman tyylinsä, josta syntyi adjektiivi fellinimäinen, vaikka hän vain taiteilijan tavoin sulatti kaiken näkemänsä ja kokemansa yhteen elokuvissaan, joista Peter von Baghia lainataksemme kasvoi ”elämää suurempia” jo omana aikanaan.
Timosen mukaan Fellini, joka aloitti uransa pilapiirtäjänä ja lehtimiehenä ja kohosi Roberto Rosselinin luotetuksi oppilaaksi ennen omaa ohjaajanuraansa, oli ovela ja liukas luikku, taitava varas, joka ei koskaan jäänyt kiinni tempuistaan. Ihmiset luulivat kaiken hänen käsittelemänsä materiaalin olleen sitä aitoa fellinismiä. Mutta kun ei ollut, Timonen väittää ja ottaa esimerkkejä Fellinin klassikoiksi muuttuneista ikonisista elokuvista, joiden pohjamateriaalin Fellini oli napannut ympäristönsä tapahtumista, lööpeistä ja silloin ihmisten huulilla olleista juoruista.
Matkaa klassisesta moderniin tehnyt visionääri vertasi Timosen mukaan itseään klovniin, joka kurkotti korkeuksiin kieltäytyen samalla turvaverkoista. Italiassa, sivistyneen ja mukavan valheen kotimaassa, tämä ei ole mahdotonta. Fellini oli arvoitus kaikille; hän oli yllättävä ja omaperäinen niin puheissaan kuin teoissaankin.
Timosen mukaan myytit ja legenda kasvoivat erottamattomaksi osaksi taiteilijan imagoa. Jopa haastatteluissa puolihuolimattomasti pudotellut vitsit – Fellini saattoi esimerkiksi väittää tulleensa lapsena suden kaappaamaksi ja eläneensä hetken ”Riminin viidakoissa” – painettiin usein aikakirjoihin vakavina totuuksina.
Sivujuonteena okkultismi
Timonen valaisee kirjassaan myös Fellinin henkilökohtaisen elämän karikkoja; julkisen elämän koettelemukset, jatkuvat tuottajariidat sekä monimutkainen avioliitto Giulietta Masinan kanssa heijastuivat työhön suoraan ja intiimisti.
Timosen kirjoittamasta yli tuhatsivuisesta kirjasta saa selville kaiken sen, mitä elokuvan ystävä on halunnut tietää Fellinistä – ja enemmänkin: kirja kurottautuu elokuvallisessa uteliaisuudessaan ilmiön ja henkilön Fellini ylle kuin suurennuslasia kädessään pitävä tarkkanäköinen ja oivaltava Sherlock Holmes, sillä Timosen sanoin ”taiteilijan henkisen konepellin alta löytyi paljon karstaa”.
Lukijan ei tarvitse tietää Fellinistä mitään ennen kirjaan tarttumista. Kirjailija pitää huolen, että sivu sivulta ja lyönti lyönniltä lukijan esteettis-älyllinen nälkä kasvaa ja kerrotut tarinat vievät mukanaan. Fellinisteille taas kirja on kuin syväluotaava Raamattu, josta voi tarkistaa, muistiko jonkin asian oikein, tai löytää puuttuvia palasia kokonaiskuvaan Fellinistä. Tämä pätee myös minuun, joka katson joka vuosi uudelleen Fellinin Casanovan, yhden lempielokuvistani. Olen aina miettinyt elokuvan okkultististen kohtausten autenttisuutta ja kytköstä Felliniin ja felliniläisen kerronnan nykypäivään. En enää: Timonen selittää salamyhkäisen okkultismin kuuluneen yhtenä sivujuonteena ohjaajan elämään.
Kirja näyttää, miten paljon Fellini on vaikuttanutkaan sekä elokuvaan että nykykulttuuriin, mutta ennen kaikkea meihin tämän päivän ihmisiin runollisella salaperäisyydellään ja elämän yllätyksellisyyden puolestapuhujana. Se tarjoaa monta polkua elokuvaneron salaisuuksien äärelle, esimerkiksi Fellinin omituiseen ja unenomaiseen erotiikkaan.
Kirja on itsessään hyvin fellinimäinen ja elokuvallinen, ulkoisesti kuin kohtaus kohtaukselta etenevä ”perinteinen lumierelais-aristoteelinen” pastissi, mutta sisältä yhtä yllätyksellinen, arvaamaton ja totuuksia ladellessaan myös absurdi kuin Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarha. Timonen pilkkoo ikoniksi muuttuneen Fellinin elokuvien tarinoita maailmalta ja punoo niitä yhteen. Ohjaaja Fellini ja yksityishenkilö Fellini sulautuvat yhdeksi ja samaksi ”itsensä ja ympäristönsä mytologisoijaksi”.
”Olen keksinyt kaiken itsessäni”
Fellinin tapa katsoa maailmaa oli pikkupoikamaisen ilkikurinen eikä noudattanut mitään kaavoja; hän tunnusti keksivänsä muistoja. Myyttien luhistuminen oli hänelle pelkkää karnevaalihumua, mutta samalla hän tunsi siinä uuden puhtaan energian väreilyn.
Orson Welles oivalsi, miksi Fellinin taika innosti ihmisiä. Hän oli pohjimmiltaan maakuntahenkinen, ja hänen elokuvansa olivat suuresta kaupungista uneksivan maalaispojan unia. Ja kuten kaikessa, Fellinissäkin, totuus voittaa tarun, vaikka kaikki mihin hän koski, tuntui muuttuvan hänen käsissään ”fellinimäiseksi”. Fellinin mukaan hän oli ”intellektuaalinen valehtelija”.
Timonen kysyy kirjassaan: Mutta onko sittenkään kysymys enää valehtelemisesta, jos paljastaa etukäteen aikovansa valehdella? Avain Fellinin elokuvalliseen uneen on hänen itsensä sanomana: ”Olen keksinyt kaiken itsessäni – lapsuuteni, persoonallisuuteni, kaipuuni, tunteeni, uneni, muistoni – voidakseni kertoa.”
Tarinankertojana Fellini rinnasti itsensä trubaduureihin, jotka seurasivat ympärillään sykkivää elämää ja kuvailivat kokemuksiaan havaintojensa läpi.
Vaikka Fellinistä on kirjoitettu aiemmin jo kokonainen kirjasto, uutuuskirja on yhtä omaperäinen kuin Timosen aiemmat kirjoitukset ja elokuvakirjat. Hänen Fellinistään näkyy sama syvä rakkaus aiheeseen kuin maailmalla suurta arvostusta nauttivista Peter Bondanellan Fellinistä kertovista kirjoista, joihin huomio kiinnittyykin Timosen kirjan Lähteet-luvussa.
Spektaakkeliyhteiskunnan kasvot
Bondanellan tavoin Timosen teos antaa arvon suurelle taiteilijalle valottamalla sekä hänen henkilökohtaista mysteeriään että päätä huimaavia visioitaan. Mutta Timonen ojentuu analyysissään yli tavanomaisen, hieman pidemmälle kuin Bondanella, ja päivittää nyt-hetkeen Fellini-tietoisuuden laajalla kulttuurianalyysillä ryyditettynä.
Timonen antaa Fellinilleen sen ansaitseman ”Via Veneton dekadentin hehkun ja Cinecittan studiohallien euforisen ihmisvilinän” – katu-uskottavan pikantin hajun elävästi kirjoitetussa kirjassaan, joka voisi ihan yhtä hyvin olla dekkaristina tunnetun ruotsalaisdramaturgi Henning Mankellin kynästä syntynyt elokuva.
Mutta mikä parasta, Timosen kirja käy läpi Fellinin elokuvat perinpohjaisesti. Lisäksi lukija saa kuin vahingossa aimo annoksen Italian poliittista ja elokuvallista historiaa 1950-luvulta 1990-luvulle aikana, jolloin spektaakkeliyhteiskunnan kasvot olivat dramaattiset ja suuren tarinan tiimellyksessä yhtä herkät punastumaan niin vihasta, rakkaudesta, pelosta ja kateudesta kuin Fellinin elokuvissaan kuvaamat rehevät ihmiskohtalotkin.
Harald Olausen
