Yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa ovat nykyisin tärkeillä sijalla antirasismi, monikulttuurisuus, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Ne koetaan myös laajasti sellaisina arvoina, joita yhteiskunnan on edistettävä. Tämän kääntöpuolena on sosiaalisessa mediassa esiintyvä vihapuhe, joka suuntautuu erityisesti niitä henkilöitä vastaan, jotka pyrkivät edistämään yhteiskunnallista tasa-arvoa näissä kysymyksissä.
Poliitikot saattavat usein antaa tukensa rasisminvastaiselle toiminnalle ja kannattaa naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vahvistamista sekä samalla ajaa uusliberalistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka lisää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Näin lisätään yhteiskunnallisia ristiriitoja ja viime kädessä tuotetaan sellaista ilmapiiriä, josta rasismi, naisten ja seksuaalinen oikeuksien polkeminen saavat uutta ”ravintoa”. Nykyisessä keskustelussa jää liian vähälle tarkastelulle se, miten uusliberalistisen politiikan ja militarismin kannattajat hyödyntävät omassa politiikassaan arvoliberaalien näkemysten positiivisia elementtejä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.
Uusliberalismi, arvoliberalismi ja eriarvoisuus
Amerikkalaisen professori Nancy Fraserin mukaan uusliberalismin aikakaudella on Yhdysvalloissa vallinnut allianssi uusien sosiaalisten liikkeiden määrittävien virtausten (feminismi, antirasismi, monikulttuurisuus ja seksuaalisten vähemmistöjen liike) ja korkeaa symboliarvoa omaavien kaupallisten, usein palveluille perustuvien sektorien (Wall Street, Silicon Valley ja Hollywood) välillä. Näin edistykselliset voimat ovat käytännöllisesti liitossa pääomavoimien kanssa. Tosiasiallisesti sosiaaliset liikkeet ovat lainaneet uusliberalistiselle politiikalle tietämättään tai tietoisesti karismansa. Periaatteessa aivan erilaisiin tarkoituksiin käytettävät ideaalit, kuten moninaisuus ja voimaannuttaminen, palvelevat sen poliittisen kehityksen peittämistä, joka on johtanut tuottavan sektorin, keskiluokan elinolosuhteiden tuhoutumiseen ja sosiaalivaltion alasajoon.
”Progressiivinen” arvoliberalismiin tukeutuva uusliberalismi liittyy olennaisesti Bill Clintonin vaalivoittoon vuonna 1992. Sen sijaan, että demokraatit Yhdysvalloissa olisivat muodostaneet koalition ay-liikkeeseen organisoituneiden teollisuustyöläisten, vähemmistöjen ja kaupungin keskikerroksen välille, syntyi poliittinen löyhä liitto yrittäjien, esikaupunkien asukkaiden, uusien sosiaalisten liikkeiden ja nuorten ihmisten välille. Ne kaikki osoittivat edistyksellisyyttään, kun he vannoivat muun muassa moninaisuuden, monikulttuurisuuden ja naisten oikeuksien nimiin. Samaan aikaan Clinton teki hovia Wall Streetille, jonka tuloksena pankkijärjestelmä vapautettiin rajoitteistaan ja solmittiin vapaakauppasopimuksia, minkä tuloksena oli teollisuuden alasajo. Tuloksena New Dealin sosiaalisen demokratian linnakkeesta tuli ”ruostevyöhyke”. Tämä kehitys oli yksi taustatekijä Trumpin valinnalle presidentiksi.
Britanniassa Tony Blairin ja Saksassa Gerhard Schröderin sosialidemokratian ”kolmas tie” oli tämän kehityksen eurooppalainen muunnos. Clintonismilla ja Euroopassa sosiaalidemokraattien kolmannen tien politiikalla on merkittävä vastuu ay-liikkeen heikentämisessä, reaalipalkkojen laskussa ja työn lisääntyvässä prekarisoitumisessa. Fraser tiivisti oman näkemyksensä seuraavasti: ”Hyökkäys sosiaalista turvallisuutta vastaan toteutettiin siis harhauttavan julkisivun takana, jonka luomisessa auttoi uusilta sosiaalisilta liikkeiltä lainattu karisma.” Suomessakin vastaava rintamalinja on näytellyt omaa rooliaan. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimus (2015) toteaa, että yhden keskeisen jakolinjan muodostaa vasemmisto–oikeisto-jana ja toinen ”kulkee arvoliberalismin ja -konservatismin välillä”. Tällöin korostetaan muita kuin taloudellisia tekijöitä. Osmo Soininvaara tiivisti sen näkemykseen: ”tärkein mielipiteitä jakava akseli on arvoliberalismin ja arvokonservatismin välillä”. Kyseisen tutkimuksen mukaan 30 % sijoittaa itsensä arvoliberalismin puolelle ja 25 % arvokonservatismin (32 % välimaastoon). Vihreistä 68 %, vasemmistoliittolaisista 55 %, SDP:n kannattajista 36%, perussuomalaisista 22%, kokoomuslaisista 32% ja keskustalaisista 18 % tukee arvoliberaaleina pidettyjä tavoitteita. 18–30-vuotiasta 42 % pitää itseään arvoliberaaleina, kun taas ikääntyneistä luku on vain 18 prosenttia.
Uusliberalismin myötä on tapahtunut myös oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvodiskurssin muutos. Oikeudenmukaisuusdiskurssin avainkäsite ei enää ole sosiaalis-taloudellinen tasa-arvo ja riisto, vaan tasa-arvo ja identiteetti. Nancy Fraserin mukaan Yhdysvalloissa on naisten emansipaation mitaksi tullut ”lahjakkaat” naiset, vähemmistöt, seksuaalivähemmistön edustajat kaupallisessa winner-take-all-hierarkkiassa – ei sen poistamisessa. Tämä vasemmistoliberaali-individualistinen edistyskuvitelma korvaa emansipaatiota antihierarkkisena, tasa-arvoa ja luokkatietoisuutta korostavana näkemyksenä. Näin kapitalismikritiikki on hävinnyt tai siirtynyt taka-alalle keskustelussa. Uusliberalismi löysi unelmapartnerin yritysystävällisestä feminismistä.
Uusliberalistista feminismiä ei kiinnosta pistää kampoihin luokkayhteiskunnalle. Sen ensisijainen tavoite on saada hyväosaiset cis-naiset kilpailemaan markkinataloudessa samoilla säännöillä miesten kanssa, jotka ylläpitävät luokkayhteiskunnan rakenteita ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Uusliberalistinen feminismi ei ole kiinnostunut DAX-konsernin johtajattaren ja siivousyrityksen työntekijän välisen suhteen eriarvoisuudesta. Radikaali tasa-arvoinen mahdollisuus supistuu tasavertaiseen kohteluun. Keskiluokkaan kuuluvat naiset ovat hyötyneet tästä tasa-arvokehityksestä. Saksassa naisten sosiaalinen eriarvoisuus on kasvanut ja kehityksen kääntöpuolena on se, että joka kolmas nainen työskentelee halpapalkkasektorilla. Saksassa naisten keskinäinen eriarvoisuus ei ole koskaan ollut niin suurta kuin nykyään. Naiset alimmilla sosiaalisilla tasoilla ovat myös voimakkaimmin syrjittyjä. DAX-firman johtajattarella on aivan erilainen mahdollisuus tasavertaiseen kohteluun kuin naispuolisella maahanmuuttotaustaisella siivoojalla.
Uusliberalismia ja kansainvälisiä suurkonserneja ei periaatteessa kiinnosta työntekijöidensä ihonväri, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai etninen tausta. Hyvä esimerkki tästä on Siemens-yhtiö, joka julistautuu monikulttuurista yhteiskuntaa tukevaksi konserniksi. Se ilmoittaa tuntevansa vastuunsa ja ilmoittaa toimivansa ”suvaitsemattomuutta, muukalaisvihaa ja välinpitämättömyyttä vastaan”. Siemens AG toimii 150 maassa, siksi sen toiminnassa omien sanojen mukaan ”ei muukalaisvihamielisyydelle ole paikkaa”. Kääntöpuolena on se, että Friedrich-von-Siemens-Stiftung on ollut yksi keskeinen uusoikeiston ideologian rakentamisen paikka ja rahoittaja.
Uusliberalismin ja globalisaation seurauksena Yhdysvalloissa ja Euroopassa monien alueiden teollisuuden katoamisen katkeruuteen yhdistyi progressiivinen moralismi. Arvoliberalismi leimaa usein alueen asukkaat kulttuurisesti takapajuisiksi. Globalisaation vastustamisen mukana Trumpin valitsijat kääntyivät myös sen kanssa samaistetun vasemmistoliberaalisen kosmopolitismin vastaisuuteen. Heidän silmissään feminismi ja Wall Street olivat saman mitallin kaksi puolta, jotka yhdistyivät Hillary Clintonissa. Vasemmiston virhe on ollut kykenemättömyys yhdistää finanssikapitalismin perusteellinen kritiikki emansipaation antirasistiseen, antiseksistiseen ja hierarkkian vastaiseen visioon sekä työväenliikkeen ja uusien sosiaalisten liikkeiden potentiaalisten yhteisten elementtien laiminlyönti.
Vasemmiston tulee muistaa, että vapaus, tasa-arvo ja veljeys ovat yksi kokonaisuus. Vain yhdessä tämän vaatimuksen toteutuminen on mahdollista. Vapaus saattoi johtaa vain tasa-arvon yhteiskunnassa veljeyteen. Jos poistetaan tasa-arvo, tulee vapaus johtamaan eriarvoisuuteen ja lopuksi polarisoitumiseen ja molemminpuoliseen vihamielisyyteen ja taisteluun, yhtenäisyyden ja solidaarisuuden sijaan. Ainoastaan näiden kolmen yhdistäminen mahdollistaa rauhanomaisen ja kukoistavan yhteiskunnan. Uusliberalismin lähtökohtana on tasa-arvon periaatteen poistaminen tästä valistusaatteen kokonaisuudesta.
Saksalaisen Linke-puolueen poliitikko Sahra Wagenknechtin mukaan tietynlainen liberaalivasemmistolaisuus liittyy tiiviisti uusliberalismiin ja hänen mukaansa niin sanottuun elämäntapavasemmistoon ja sen liberalismiin. Se antaa uusliberaalille politiikalle ”edistykselliset” kasvot nostamalla esiin erilaisten vähemmistön etujen puolustamisen tarpeen. Hänen mukaansa liberaalivasemmistolaisuus ei ole muuta kuin uusliberalismin sanomaa uudessa pintakoreassa pakkauksessa. Markkinaradikalismin arvostelua herättäneet ja maineensa menettäneet käsitteet on korvattu uusilla, jotka antavat vanhalle musiikille uuden progressiivisen soinnin. Wagenknecht toteaa: ”Se, mikä erottaa liberaalivasemmistolaisuuden uusliberalismista, on sen kulttuurinen läheisyys akateemisen keskikerroksen työ- ja elämismaailmaan”.
Antirasismi, feminismi, seksuaalivähemmistöt ja militarismi
Arvoliberaalisten arvoja hyödynnetään myös militarismin edistämiseen. Saksan puolustusministeriö hyväksyi vuonna 2012 niin sanotun ”moninaisuuden peruskirjan” (Charta der Vielfalt). Sen lähtökohtana on näkemys siitä, että yhteiskunnan moninaisuuden on heijastuttava myös armeijassa. Vaatimuksena on, että ei saa antaa tilaa diskriminaatiolle ja syrjinnälle. Saksan armeija (Bundeswehr) järjesti 9. moninaisuuspäivän toukokuussa 2021, jonka tavoitteena oli voittaa puolelleen ”nuoret ihonväriin, sukupuoleen ja seksuaaliseen orientaatioon katsomatta”.
Bundeswehr tarjoaa esimerkkinä vuonna 1974 syntynyttä Anastasia Biefangia, joka ensimmäisenä transsukupuolisena naisena komensi komppaniaa vuodesta 2017 lähtien. Nykyisin hän on osastonjohtajana Cyber- ja informaatio-osastossa. Hänestä on tehty filmi, jossa hän juhli ”Schwanz-ab-tapahtumassa” niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat menossa sukupuolenkorjausleikkaukseen. Kuvattu on myös juuri naimisiin meneen lesbopariskunnan jäähyväisiä, kun Anastasia oli lähdössä Bundeswehrin ulkomaankomennukselle. Bundeswehrin mainosmeemin yksi teksti kuuluu: ”Meillä merkitsee orientoitumisesi vain taistelukentällä.”
”Tervehdimme kaikenlaisia moninaisuutta voimistavia aktiviteettejä”, totesi Saksan metallityöväenliiton (IG-Metall) tiedottaja Artur Siemens. Perusteluna hän sanoi, että on välttämätöntä ”yhteiskunnan kaikilla tasoilla vastustaa syrjiviä, rasistisia ja äärioikeistolaisia asenteita, mukaan lukien yritykset”. Tämä koskee myös Rheinmetall-konsernia, joka osallistui ensimmäistä kertaa Bundeswehrin Diversity-toimintapäivään. Konsernin liikevaihto viime vuonna oli 5,88 miljardia euroa, josta 63 % syntyi asetuotannosta. Yrityksellä on maailmanlaajuisesti noin 23 000 työntekijää, joista 12 500 konsernin 90 ulkomailla olevassa toimipisteessä, jotka sijaitsevat Euroopassa, Aasiassa, Amerikassa, Afrikassa ja Australiassa.
Artur Siemens korosti samassa yhteydessä: ”Moninaisuus, mahdollisuuksien tasa-arvo, tasavertainen kohtelu, syrjinnänvastaisuus, suvaitsevaisuus ovat yritysjohdon ja -kulttuurin periaatteita, joiden on oltava voimassa riippumatta yrityksen tuotannosta. IG Metall työskentelee yhdessä tehdasneuvostojen kanssa sen puolesta, että moninaisuus ja hyvät työskentelyolosuhteet vallitsevat myös Rheimetallissa. Siihen kuuluvat palkkasopimukset, voimakas yhteistoimintakultuuri, joka ei pääty kansallisella rajalla.”
Kommunikaatiotieteilijä ja aktivisti Kerem Schambergerin (Linke) kommentti Siemensin kannanottoon on seuraava: ”On täysin absurdia, että Rheimetall osallistuu Bundeswehrin moninaisuuden toimintapäivään – se myös osoittaa liberaalin identiteettipolitiikan dilemman, jos siihen ei liity periaatteellista kapitalismikritiikkiä. Varustelukonserni toteuttaa sotapolitiikkansa valkopesua. Millaista moninaisuus-ymmärrystä se osoittaa, jos Rheimetallin panssari murhaa Rojovassa kurdinaisaktivisteja? Todellista moninaisuutta on löydettävissä vain asevarustelukonsernin porttien edessä, kun kirjava rauhan- ja sodanvastaisuuden aktivistien joukko sulkee protestiksi konsernin portit.”
Hyvän ohjenuoran nykyisessä tilanteessa tarjoaa afroamerikkalaisen feministiryhmän (CRC) manifesti vuodelta 1977, jota pidetään myös eräänlaisena intersektionaalisuuden perustamisdokumenttina. Siinä todetaan: ”Me tunnustamme, että kaikkien sorrettujen kansojen vapautus edellyttää kapitalismin ja imperialismin poliittis-taloudellisten järjestelmien tuhoamista. Me emme kuitenkaan ole vakuuttuneita, että sosialistinen vallankumous, joka ei ole feministinen ja antirasistinen vallankumous, takaa vapautumistamme.”
