Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 5/2020
Tässä Kulttuurivihkoissa syvennytään muun muassa lähiöelämään. Lähiöt ovat eräänlaisia yhteiskuntapolitiikan eläviä laboratorioita, joissa vallan huipulla tehtävien päätösten seuraukset näkyvät nopeasti katukuvassa. Kun 20 vuotta sitten yhdellä ensimmäisistä juttukeikoistani toimittajana kävin seurakunnan ruoka-avun jakelupisteessä Helsingin Myllypurossa, toimintaa vetänyt työntekijä kertoi myös poliittisten päätösten vaikutuksista. Kun Paavo Lipposen hallituksen säätämä toimeentulotuen asumiskulujen seitsemän prosentin omavastuuosuus eli leikkaus oli tullut voimaan, ruokajonot pitenivät välittömästi.
Tämän Kulttuurivihkojen jutussa uusista lähiöhankkeista (s. 31) kerrotaan, kuinka segregaatio eli asuinalueiden eriytyminen on 2000-luvulla lisääntynyt kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa. 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi Helsinki oli voimakkaasti eriytynyt, mutta vuosisadan loppupuoliskolla segregaatio väheni hyvinvointivaltion rakentamisen ansiosta. Nyt ollaan palaamassa historiassa taaksepäin. Uusliberalistiset opit näkyvät monenlaisena osattomuutena ja pahoinvointina, joka voi tiivistyä tietyille alueille.
Lähiöiden viihtyisyyttä ja arvostusta yritetään nostaa moninaisin keinoin. Monesti kuitenkin arvostuksen nousu johtaa myös asumisen hinnan kohoamiseen, jolloin pienituloisimmat asukkaat joutuvat siirtymään muualle. Eriytyminen ei lopu vaan siirtyy eteenpäin. Viihtyvyydestä, yhteisöllisyydestä ja lähikulttuurista pitää huolehtia kaikkialla, mutta viime kädessä ratkaisevia ovat yhteiskuntapolitiikan suuret linjat.
Mediassa lähiöistä uutisointi on usein synkänpuoleista ja asenteellista. Asenteissa ilmenee yhteiskuntaluokkien välinen kuilu, joka havainnollistuu hyväosaisten toimittajien ja päättäjien suhtautumisessa vaikkapa alkoholinkäyttöön: lähiöbaareissa kaljoittelu on ongelma ja häiriötekijä, kun taas viinibaarit Senaatintorin kesäterasseilla ovat upeaa, modernia kaupunkikulttuuria.
Kaupunginvaltuustoissakin lähiöt ovat heikosti edustettuina kantakaupunkeihin ja muihin hyvätuloisempien asuinalueisiin verrattuna.
Lähiöelämää katsotaan monesti ulkoapäin ja sitä halutaan hallita. Oikeistokonservatiivinen hallinta on valvontaa, kieltoja, sanktioita, kun taas edistyksellisempi hallinta on hyvää tarkoittavaa kaupunkisuunnittelua tai sosiaalisia ja kulttuurihankkeita – sellaisia joita tässäkin lehdessä esitellään. Niissäkin on monesti ollut ongelmana se, että lähiöiden kehittämisen tarpeita ovat määritelleet ulkopuoliset eivätkä asukkaat itse, vaikka vilpitöntä pyrkimystä osallistamiseen olisikin.
Positiivista kunnallista toimintaa, jossa asukkaille annetaan mahdollisuuksia yhteiseen tekemiseen omien ideoidensa pohjalta, edustaa vaikkapa tässä lehdessä esitelty Pihlajamäen lähiöasema (s. 26). Ulkopuolelta tuotua ”kehittämistä”, jossa lähtökohdat ovat muualla kuin alueen nykyisten asukkaiden arjen tarpeissa, on sen sijaan esimerkiksi Kontulan ostoskeskuksen ympäristön rakentaminen uuteen uskoon.
Tutkija Lotta Junnilainen tarkastelee väitöskirjassaan Lähiökylä (Vastapaino 2019) lähiöiden todellisuutta sosiaalisina ja kulttuurisina käytäntöinä ja pyrkii ylittämään tarkastelun, jossa lähiöiden sosiaalinen elämä näyttäytyy ”vääränlaisena”. Hän huomauttaa, että hyväosaisten keskittymistä samoille asuinalueille ei pidetä ongelmana, kuten huono-osaisten keskittymistä. Junnilaisen mukaan Suomessa ei ole ongelmalähiöitä, vaan ”lähiöongelma, joka ennen muuta heijastaa ulkopuolisten oletuksia siitä, millaisia ihmisiä tietynlaisilla alueilla asuu”.
Leimaava puhe lähiöistä tarttuu helposti asukkaiden omiinkin mielikuviin ja identiteettiin. Ehkä tärkeintä lähiötyötä onkin kannustaa asukkaita olemaan ylpeitä kotipaikastaan, kehittämään omaa subjektiuttaan, toimimaan, harrastamaan, vaatimaan. Eikä siihen monesti tarvitse edes kannustaa, kunhan sille annetaan mahdollisuuksia ja tilaa.
