1970-luvulla kukoistaneesta taistolaisuudesta on Suomessa jauhettu kyllästymiseen saakka, mutta samoihin aikoihin vaikuttanut maolainen liike on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Liike olikin pieni, jopa marginaalinen – aktiiveja oli muutamia satoja –, mutta kulttuuri-, aktivismi- ja aatehistorian kannalta erittäin kiinnostava. Jouko Aaltosen ohjaama ansiokas dokumentti Pieni punainen nostaa tämän liikkeen nyt laajempaan tietoisuuteen.
Liikkeen vanhoja aktiiveja on saatu haastatteluihin peräti 17. He muistelevat menneitä samalla kun näemme arkistopätkiä opintokerhoista, mielenosoituksista, kesäleiriltä ja Mao Zedongin Kiinasta. Dokumentin asenne on myötäelävä, osoittelematon.
Monessa muussa Euroopan maassa maolaisuus oli nuorison radikalisoitumisessa 1960-luvulta alkaen merkittävämmässä roolissa kuin Suomessa. Meitä lähimpänä näin oli Norjassa.
Maolaisen liikkeen alku oli Suomessakin lupaava. Dokumentissa kerrotaan esimerkiksi rukouslauantaiden tanssikiellon uhmaamisesta, joka oli yksi nuorison kapinoinnin alkusytykkeistä. Tällaisista tunnelmista maolainenkin liike nousi vahvasti.
Kulttuurivallankumous ”kuulosti hienolta”
Maolaiset järjestäytyivät Marxilais-Leniniläisiksi ryhmiksi (MLR), joiden opintokerhotoiminta veti runsaasti väkeä. Opintokerhotoimintaa kun ei muutoin tuohon aikaan vielä paljoa ollut. Lehtiäkin julkaistiin: Punakaartissa tuotiin esiin kiinalaista vaihtoehtoa sosialismiin ja Lokakuu-lehti oli päivänpoliittisempi. Tavallisia työläisnuoria lähestyttiin aktiivisesti kaduilla ja tehtaiden porteilla.
”Kulttuurivallankumouksen” käsite innosti nuoria, vaikka Kiinan tapahtumista ei juuri olisi tiedettykään. Kuulosti hienolta jutulta, että koko kulttuurin pitää mullistua, muistelee dokumentissa haastateltu nykyinen sosiologian professori Hannu Ruonavaara.
Teini-ikäisenä maolaistoimintaan lähti myös sittemmin nuortaistolaisena tunnettu ja myöhemmällä iällä vasemmistoliiton kansanedustajana pitkään toiminut Jaakko Laakso. ”Jokaisen radikalisoituvan nuoren käsimateriaaliin kuului Mao Zetungin Punainen kirja”, Laakso muistelee dokumentissa. Sen merkitys oli monesti symbolinen. Kun nuorison festivaaleilla Bulgariassa vuonna 1968 Punaisia kirjoja ei ollut mukana, nuoret heiluttelivat niiden sijasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa punaisia englannin kielen sanakirjoja. Kansainväliseen lehdistöön tämä meni täydestä.
Laakso arvioi, että hieman toisenlaisissa olosuhteissa maolainen liike olisi voinut saada Suomenkin radikaalinuorison piirissä kattavamman otteen. SKP:hen kytkeytynyt taistolaisuus veti kuitenkin pitemmän korren ja maolaisten suunnitelmat puolueen perustamisesta propagandavaiheen jälkeen jäivät haaveiksi.
Taistolaiset potkivat vappumarssilla
Maolaiset tavoittelivat sosialistista Suomea vallankumouksen kautta, joka voisi olla väkivaltainenkin, ja Suojelupoliisi tarkkaili heitä. Mitä huolellisemmin kumous valmistellaan, sitä vähemmän väkivaltaa opin mukaan tarvittaisiin. ”– – kiväärit olallamme, se voiton varmistaa”, mainitaan dokumentissa kuultavassa laulussa, vaikka kivääreitä ei liikkeen aktiiveilla ollutkaan.
Maolaiset onnistuivat helposti valtaamaan Suomi–Kiina-seuran. Seuran järjestämällä Kiinan-matkalla he kertovat huomanneensa maan köyhyyden ja vaatimattomat elinolot. ”Kulttuurisokki”, luonnehtii Veli Rosenberg. Tuntiessaan suomalaisia elinoloja kiinalaiset saattoivat ihmetellä, mitä te vallankumouksella teette.
Taistolaisten ja maolaisten välinen juopa, joka juontui ennen kaikkea suhtautumisesta Neuvostoliittoon, oli syvä. Käsirysyjäkin koettiin. Raimo Laakia kertoo saaneensa Kulttuurivihkojakin julkaisseen Kulttuurityöntekijäin Liiton osaston suunnasta jopa potkuja vappumarssilla myydessään Punalippu-lehteä.
Tämän päivän näkökulmasta hämmentävää on huomata, kuinka oikeassa maolaiset olivat Neuvostoliiton suhteen. Suomessa he olivat tuohon aikaan lähes ainoita, jotka ennustivat ”savijaloillaan seisovan jättiläisen” kaatumista. Niin lopulta kävi, vaikka Suomen maolainen liike oli silloin itsekin jo hajonnut. Kiina sen sijaan on yhä vahva tai jopa voimistuva suurvalta, eikä kommunistisen puolueen yksinvallalle näy siellä varteenotettavia haastajia.
”Suomettumistakin” maolaiset kritisoivat.
”Kukaan muu ei sanonut suoraan mitään [Neuvostoliitosta], ja me sanoimme. – – Me tarvitsisimme kunnianpalautuksen”, vaatii dokumentissa Olli Santavuori.
[Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.]
Kommuuni viimeisenä taistona
Erikoinen vaihe maolaisen liikkeen historiassa oli Laukaalle vanhalle maatilalle perustettu kommuuni, jonne lähti 50–60 aktiivia.
“Ei nyt ihan pakotettu, mutta annettiin erittäin voimakkaasti ymmärtää, että te muutatte tänne”, kuvailee Hannele Pihlaja.
Kommuunista pyrittiin tekemään tutkimuskeskus; siellä keskityttiin täysillä oikean teorian löytämiseen sekä opinto- ja kulttuuritoimintaan. Heikki Pihlaja kertoo irtisanoutuneensa työstään voidakseen muuttaa kommuuniin. Hurjana tavoitteena oli siirtää koko järjestö Laukaalle. Taloudellinen perusta pyrittiin löytämään perunan- ja porkkananviljelystä, mutta osaaminen puuttui eikä kunnon satoja saatu. Hanke lopahti yhden kesän jälkeen.
Dokumentin ajoitus on ollut sikäli onnekas, että mukaan ehdittiin saada Suomen maolaisen liikkeen keskeisin johtohahmo, karismaattiseksi luonnehdittu Matti Puolakka, joka kuoli marraskuussa 2018. Puolakka kertoo, kuinka maolaiseksi ryhtyminen merkitsi välien katkeamista koko hänen kommunistiseen sukuunsa. ”Isä huusi, että Matti Puolakka on pettänyt työväenliikkeen yhtenäisyyden ja Neuvostoliiton.” Puolakka myös muistelee Neuvostoliiton suurlähetystön pitäneen häntä erittäin vaarallisena.
Dokumentissa hän tarkastelee näitä asioita jo hyvin etäältä, sillä MLR lakkautettiin hänen aloitteestaan 1970-luvun lopulla, kun hän totesi koko kommunistisen liikkeen ajautuneen umpikujaan. Hylättyään marxismin filosofisesti suuntautunut Puolakka alkoi pohtia ihmisolemuksen kysymyksiä ja hahmotella uutta universaalihistoriaa. Tämä hänen myöhempi elämäntyönsä, jolla on myös seuraajia dokumentin haastateltujenkin joukossa, voisi olla jopa oman dokumenttinsa aihe.
Maolaisen liikkeen väistämättömään hajoamiseen liittyvästä melankoliasta huolimatta Pieni punainen henkii myös luottamusta siihen, että hyvää tarkoittavasta ihmisten yhteisestä toiminnasta voi jäädä virheiden ja epäonnistumisten jälkeenkin jäljelle jotain merkityksellistä, joka kantaa kohti tulevaa.
Pieni Punainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jouko Aaltonen. Tuotanto: Illume Oy, 2020. Pituus 1 tunti 16 minuuttia.
Yle TV1 esittää elokuvan torstaina 7.5. klo 19 ja uusintana sunnuntaina 10.5. klo 12.10. Elokuva on nähtävissä myös Yle Areenassa.
