Heti heinäkuun alkajaisiksi minulta meinasi mennä japanilainen sencha-tee väärään kurkkuun, kun luin Helsingin Sanomista uutisen, että Japani aloittaa taas valaiden pyydystämisen kaupallisessa tarkoituksessa. Onhan Japani ennenkin väittänyt, että se pyydystäisi valaita ”tieteellisiin tarkoituksiin”, mutta nyt on ympäristöjärjestöjen varoituksista huolimatta aivan avoimesti tarkoitus tehdä bisnestä valailla. Samalla mieleeni tuli John Cagen Litany for the Whale.
On ymmärrettävää, että toisen maailmansodan jälkeen köyhtynyt Japani hankki kansalleen proteiinia myös valaista, mutta nyt jos koska japanilainen valaiden pyytäminen tuntuu kovin tarpeettomalta ja japanilaisten päätös siksi jopa aika provosoivalta. Vaikka japanilaiset saavatkin vain 40 prosenttia ruoan antamasta energiasta kotimaisesta ruoasta, ei valaanliha käytännössä tuota kuin kovin pienen osan japanilaisten ruoasta: noin 300 ihmistä on työllistetty hankkimaan valaanlihaa määrä, josta riittäisi asukasta kohti keskimäärin 40 grammaa vuodessa.
Vaikka Reuters arvelisikin, että valaiden pyytäminen perustuisi epävarmuuteen ruoantuotannossa, uhanalaisten lajien pyydystäminen ei todellakaan vähennä, vaan lisää epävarmuutta. Jo vuosikausia tiedemiehet ja ympäristöjärjestöt ovat varoittaneet lajien ennätysnopeasta häviämisestä, ja tunnelma onkin kuin Haydnin Jäähyväissinfoniassa, jonka lopuksi soittajat vain vähitellen häviävät näyttämöltä. Luonnossa lajien häviäminen vain on lopullista, peruuttamatonta.
Musiikkitieteilijä – vai olisiko kyseessä sittenkin kognitiotiede? – Dario Martinelli on tutkimuksissaan pohtinut, musisoivatko eläimet, ja näissä tutkimuksissa huomio on luonnollisesti kohdistunut myös valaisiin. Tutkimustensa ohella Martinelli on muun muassa tehnyt Petri Kuljuntaustan kanssa äänitteen Zoosphere – A musical encryption of animal sounds. En tiedä, sopisiko äänite paremmin YLE Radio 1:n Ajassa soi -ohjelmaan vai Jukka Mikkolan toimittamaan Avaruusromua-ohjelmaan. Ehkä molempiin. Lähestymistapa on aivan erilainen kuin Cagen sävellyksessä, joka on Litany for the Whale, ei Litany of the Whale eli ei valaan litania, vaan litania valaalle. Cagen teoksessa ei siis kuule valaan laulua toisin kuin Martinellin ja Kuljuntaustan äänitteessä, jonka ensimmäisellä kappaleella on otsikko ”Do Not Feed The Artists”.
On surullista todeta, että Greenpeacen Toru Takemitsulta tilaama sävellys valaiden suojelukampanjaa varten on jo vuodelta 1981. Kolmiosainen Toward the see (Umi e) on alun perin sävelletty alttohuilulle ja kitaralle, mutta teoksesta on myös versiot alttohuilulle, harpulle ja jousiorkesterille sekä alttohuilulle ja harpulle ilman orkesteria. Teos on versiosta riippumatta kaunis, mutta kun Japani hyväksyi kaupallisen valaanpyydystyksen, sitä on vaikea kuunnella ilman surumielisyyttä.
Jo ennen Takemitsua, vuonna 1971, George Crumb sävelsi huilulle, sellolle ja pianolle sähköistystä ja preparointia hyödyntävän teoksen Vox Balaenae kuultuaan äänitettyä ryhävalaan ääntä. Teos pitäisi mahdollisuuksien mukaan esittää sinisessä valossa ja esiintyjien toivotaan käyttävän mustia puolinaamioita.
Lajien katoaminen – ja erityisesti vedenalaisten lajien katoaminen – on ympäristöongelmana sikäli hankala, ettei se ole samalla tavalla ilmeinen, helposti arjen keskellä havaittava ongelma kuin vaikka ympäristön roskaantuminen. Esimerkiksi citykanien huomattava runsastuminen on helppo havaita, mutta joidenkin eliöiden väheneminen on vaikeampi havaita, koska ei oikeastaan ole, mitä havaita. Pitäisi havaita havainnon puute. Tämän takia on erityisen tärkeää, että ympäristöalojen ihmiset uudestaan ja uudestaan kiinnittävät huomiota lajien hupenemiseen.
Valaat (kuten monet muutkaan uhanalaiset lajit) eivät rajoita elinpiiriään minkään yksittäisen valtion hallitsemille alueille ja siksi niiden pyydystäminen ja väheneminen ei ole pelkästään Japanin sisäinen asia, vaan vaikuttaa muidenkin maiden hallitsemiin ekosysteemeihin. Pitäisiköhän jonkun säveltää Katoavien eläinten karnevaali?
