Kävinpä pitkästä aikaa baletissa, kolmesta teoksesta kootun K.V.G.-kokonaisuuden ensi-illassa. Helpoiten teoksista tuntui avautuvan Jeroen Verbruggenin synkkä, väkivaltaista erilaisuuden syrjintää luonnehtiva koreografia Bernard Hermannin musiikkiin Hitchcockin Psyko-elokuvasta. Myös Jiří Kyliánin rituaalisen oloinen koreografia vaikutti luontevalta Stravinskyn Psalmisinfoniaan. Sen sijaan Marco Goecken Lonesome George Rudolf Barschain kamariorkesteriversioon Šostakovitšin kahdeksannesta jousikvartetosta jätti eri tavoilla ihmettelemisen aihetta.
Lonesome George eli jättiläiskilpikonna Yksinäinen Yrjö sai nimensä oletuksesta, että se olisi ollut lajinsa viimeinen Galápagossaarilla, kunnes selvisi, että ilmeisesti naapurisaarilla elää vielä sen lajitovereita tai sukulaisyksilöitä. Kun Goecke käyttää teoksensa nimenä kyseisen kilpikonnan nimeä, on ymmärrettävää, että tanssin aiheena on yksinäisyyden ja toisen etsimisen välinen jännite. Koreografia on kuitenkin liikkeiltään niin nopea ja nykivä, että yhteys kilpikonnaan jää täysin omituiseksi. Myös baletin aiheen ja koreografian suhde Šostakovitšin musiikkiin jää eri tavoin epämääräisen tuntuiseksi.
Jos ei ennakolta tiedä, mihin lajiin Yrjöparka kuului, koreografian perusteella kilpikonna ei ole mitenkään ilmeinen vastaus. Tilanne on täysin päinvastainen kuin Verbruggenin koreografiassa, jonka ajatuksen tanssijaa seuraavasta varjosta tunnistaa melko helposti jopa lukematta käsiohjelmaa. Ilmeisesti kilpikonnasta otettu nimi toimiikin vain vertauskuvana ihmisen yksinäisyydelle. Tällainen tapa käyttää Yksinäisen Yrjön nimeä tuntuisi kuitenkin pitävän itse kilpikonnaa vähemmän tärkeänä ja lähinnä korostavan ajattelutavan ihmiskeskeisyyttä.
Mutta miksi Šostakovitšin kahdeksas jousikvartetto? Kun sävellys ja sen omistus fasismin ja sodan uhrien muistolle ovat klassisen musiikin harrastajille melko tunnettuja, ajatukset menevät väkisinkin juutalaisvainoihin – etenkin, kun sävellys käyttää samaa juutalaistyylistä teemaa kuin Šostakovitšin toinen pianotriokin. Ehkä sätkivää koreografiaa voi tulkita keskitysleirissä koetuksi peloksi ja ahdistukseksi, mutta keskitysleirien joukkomurhaolosuhteissa ei välttämättä ollut erityisen yksinäistä. Toisaalta on sanottu, että kuolema olisi äärimmäisessä subjektiivisuudessaan korostetun yksinäinen kokemus.
Šostakovitšin kvartetto muistuttaa karmealla tavalla, kuinka ihmiset ovat kunnostautuneet toistensa tappamisessa. Muiden lajien tapauksessa ihmiset ovat saaneet aikaan vielä perusteellisempaa joukkotuhoa. Lajeja katoaa pelottavalla nopeudella. Goecken baletissa nämä katastrofit kietoutuvat toisiinsa jossain määrin hankalalla tavalla. Jos kilpikonnalajin tuhoutuminen on tärkeää, kuten baletin otsikon perusteella luulisi, miksi kilpikonnien tuho ei oikein tule itse tanssissa esiin? Jos ihmisten kohtalo on sittenkin teoksen tärkein sisältö, vähätelläänkö ihmisiä – tai jopa keskitysleirien uhreja – rinnastamalla heidät kilpikonniin? Jos tärkeintä on sittenkin tanssi, kuten Goecke käsiohjelman mukaan ajattelee, niin miksi sitten teoksen otsikolla ja musiikin valinnalla otetaan niin tuskaisia aiheita mukaan, ettei niitä pysty sivuuttamaan?
Jos kaikesta huolimatta keskittyy kuitenkin nimenomaan tanssiin, niin koreografia näyttää kiehtovalta, omaperäiseltä ja tanssijoiden hämmästyttävän nopea viuhtominen vaikuttaa sujuvuutensa ansioista todella vaativalta. Siksi ei tunnukaan oudolta, että Goecken teos sai illan suurimmat suosionosoitukset. Kun teoksen otsikko, koreografia ja käytetty musiikki ovat kuitenkin mitä ovat, niin pitäisikö teosta tulkita pikemminkin niin, että se nimenomaan perustuu eri asioiden kontrasteille? Ainakin tanssi on nopeaa silloinkin, kun musiikki on hidasta. Ehkä pitäisi kelata nettiä ja katsoa, löytyykö sieltä muitakin Goecken teoksia…
K.V.G. Kansallisoopperassa 10.5.–22.5.2019