Helsingin kaupunginteatteri. Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki: Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, Herr Puntila und sein Knecht Matti, suom. Elvi Sinervo. Ohjaus: Kari Heiskanen. Rooleissa: Puntila, Pertti Sveholm. Tytär Eeva, Anna-Riikka Rajanen. Renki ja autonkuljettaja Matti Aaltonen, Antti Peltola. Lähetystösihteeri Eino Silakka, Antti Timonen.
Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen Puntilan isäntä on varmasti ajankohtainen näytelmä, kun keskustellaan työpaikkakiusaamisesta ja hallituksemme antaa koko ajan lisää valtaa työnantajille. Röyhkeitä ja ylimielisiä pelkojohtajia eli Puntilan isäntiä löytyy niin yrityksistä kuin kunnista. Pirkanmaan maakuntalaulu Kesäpäivä Kangasalla ei suotta kajahda näytelmässä. Kari Heiskasen ohjaus jää puolitiehen vallan ymmärtämisessä, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset nostavat tasoa.
Näytelmän ydin on valta. Brecht oli Hella Wuolijoen vieraana Suomessa välirauhan aikana 1940-41 ja majoittui Marlebäckin kartanossa. Siellä hän näki miten suomalainen suurtila toimii. Se oli jo 1930-luvulla kapitalistinen liikeyritys. Tapahtumat on sijoitettu kieltolain ajan Suomeen Hämeenlinnan Hattelmalaan sekä Hauhon-Luopioisten seudun kartanoon. Brecht oli lukenut ja ymmärtänyt Pääoman ja niinpä hän kirjoitti terävän huomion suurtilasta:
”Ihmiset eivät hallitse kartanoa, vaan kartano hallitsee ihmisiä. Maatila määrää perheasiat ja tuhoaa kaikki yksilölliset suhteet.” (Erkki Tuomioja: Häivähdys Punaista, s. 192. Tammi 2006.)
Brechtin tekstissä sosiaalisten ja ihmissuhteiden ristiriitaa tutkitaan neljän ihmisen kautta. He ovat Puntilan isäntä, hänen renkinsä ja autonkuljettaja Matti, Puntilan tytär Eeva sekä lähetystösihteeri Eino Silakka. Brecht kysyy, miten nämä ihmiset käyttävät valtaa ja kykenevätkö he ylittämään yhteiskuntaluokkiensa rajat. Vastaus edellyttää ainakin jonkinasteista Marxin ja Gramscin tuntemusta. Gramscin Etelän kysymyksessä on herkullisia kuvauksia, miten papit johtavat talonpoikia ja insinöörit tehtaan työläisiä.
Puntila yrittää, mutta Matti Aaltoen toteaa luokkarajojen ylittämisen mahdottomaksi. Keskushenkilö on Puntilan tytär Eeva. Ollessaan selvin päin isäntä Puntila naittaa häntä lähetystösihteeri Eino Silakalle, joka aikoo muuttaa Eevan kanssa Pariisin suurlähetystöön. Eeva ei pidä kuivakkaasta nousukkaasta, vaan on rakastunut renki Mattiin. Humalassa Puntila tunnustaa tämän ja hyväksyy avioliiton Matin kanssa, ja hän jopa jakaa omaisuuttaan Matille sekä työläisille Kansainvälisen soidessa. Seuraavana krapula-aamuna kaikki perutaan ja Eevaa naitetaan taas diplomaatille. Tilan etu menee yli ihmissuhteiden.
Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa alkoholin merkitys jää vajaaksi, ja Puntila onkin viihteellinen viinaralli. Alkuperäisessä tekstissä toki irvaillaan kieltolain ajan kaksinaismoralismia, josta Hella Wuolijoki lienee valistanut Brechtiä. Niinpä Puntilan isäntä saa kunnan eläinlääkärin pirtureseptin vaikka keskellä yötä. Mutta viina ei ole Brechtin tekstin ydin, vaan se on valta. Vähälle jää kohtaus, jossa Puntila antaa lompakkonsa renki Matille ja käskee tämän hoitaa kartanon raha-asioita kun hän lähtee ryyppyreissulle. Viina on siis väline, jolla kapitalisti tehdään toimintakyvyttömäksi ja silloin työläinen käyttää valtaa. Pystyykö Matti siihen ja miten? Mitä työläiset tekevät, kun he saavat valtaa?
Puntila on törkimys ja pahimman luokan pelkojohtaja, kun hän palkkaa ja erottaa työväkeä tilallaan, usein pärstäkertoimen perusteella. Osa työläisistä kapinoi, mutta osa alistuu ja nöyrtyy työpaikkakiusaajan tahtoon. Brechtin Matti on aika lempeä ja ymmärtäväinen, vaikka Puntila välillä tölvii häntä pahoin. Kaikki työläiset eivät ole. Entä jos työläinen valtaan päästyään kostaa nöyryytyksensä? Porvaristo johtaa ja hallitsee sekä samalla opettaa ja kasvattaa työläisiä.
Hyvät näyttelijäsuoritukset nostavat Helsingin kaupunginteatterin esityksen tasoa. Pertti Sveholmin Puntila on aivan loistava. Anna-Riikka Rajanen selviää erinomaisesti Eevan vaikeasta roolista. Antti Timosen nynny lähetystösihteeri on riemastuttava. Antti Peltolan renki ja autonkuljettaja Matti Aaltosessa olisi voinut olla vähän enemmän brechtiläistä sarkasmia ja ironiaa.
Jorma Mäntylä
