Kulttuurivihkot 6/2015, pääkirjoitus
Julkisen sanan neuvoston tuore puheenjohtaja Elina Grundström nosti nimittämisensä yhteydessä media-alan keskeiseksi ongelmaksi Suomessa internetin ”valeuutissivustot”.
”Ne käyttävät hyväkseen journalismin uskottavuutta, mutta eivät noudata journalistisia periaatteita, vaan julkaisevat tarkistamattomia ja usein virheellisiäkin tietoja tarkoitushakuisesti ja ilman lähdekritiikkiä. – – Ne eivät siis etsi totuutta”, Grundström määritteli Helsingin Sanomien (4.11.) mukaan.
Grundströmin huoli on aiheellinen: huhut, jotka ennen kulkivat suusta suuhun, leviävät nyt kirjaimellisesti valon nopeudella bitteinä, usein uutisiksikin muotoiltuina. Klikkauslukuja maksimoitaessa vedotaan ihmisten alhaisimpiinkin vaistoihin. Eräs huomattavaa näkyvyyttä saanut sivusto on sortunut esimerkiksi henkilön aiheettomaan yhdistämiseen rikostapaukseen, ja toisen päätoimittaja on saanut tuomionkin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Käsite ”valeuutinen” antaa kuitenkin aiheen kääntää katse myös valtamediaan ja ammattijournalismiin. Arvostetut suuret mediatalot julkaisevat jatkuvasti valeuutisia, joita harva tuoreeltaan sellaisiksi tunnistaa.
Ennen vuoden 1991 Persianlahden sodan alkua suuret viestimet Yhdysvalloissa, mutta myös muualla länsimaissa, Suomessakin, kertoivat kuinka irakilaiset sotilaat olivat Kuwaitia miehitettäessä repineet vauvoja keskoskaapeista ja jättäneet lattialle kuolemaan. Vasta sodan jälkeen selvisi, että tarina oli tekaistu. ”Hoitaja Nayirah”, joka oli kyynelehtien kertonut Yhdysvaltojen kongressille muka näkemistään raakuuksista, oli todellisuudessa Kuwaitin Yhdysvaltojen suurlähettilään 15-vuotias tytär. Esitys, johon hänet oli huolellisesti valmennettu, oli osa Kuwaitin ja Yhdysvaltojen hallitusten rahoittamaa PR-toimiston kampanjaa, jolla pohjustettiin yleistä hyväksyntää tuleville sotatoimille.
Jo tuolloin uutisoitiin myös Irakin väitetyistä joukkotuhoaseista, jotka olivat vielä enemmän esillä, kun Yhdysvallat seuraavan kerran ryhtyi sotaan Irakissa vuonna 2003. Sittemmin saimme tietää, ettei joukkotuhoaseita tai niiden aktiivista kehittämisohjelmaa ollut. Mutta montakohan tuhatta valeuutista näistä olemattomista aseista oli ehditty julkaista?
Sotauutiset, joista niistäkin mainitsin vain pari räikeää ja yleisesti tunnettua esimerkkiä, eivät ole ainoa valheellisen PR-vaikuttamisen ja propagandan alue: samaa on kaikkialla, missä kamppaillaan suurista taloudellisista tai valtaintresseistä.
Journalisteja voi puolustaa sillä, etteivät he tällaisissa tapauksissa tiedä välittävänsä valheellisia tietoja. Mutta ongelmat ovatkin syvemmällä journalismin rakenteissa ja uutiskriteereissä: siinä, mitä lähteitä pidetään luotettavina ja mitä ei. Journalistin ohjeiden vaatimus kriittisestä suhtautumisesta tietolähteisiin toteutuu käytännössä heikosti. Paradoksaalisesti uskottavimpina näyttäytyvät median yleisessä toimintalogiikassa juuri ne lähteet, joiden taustalla on suuria valtiollisia, taloudellisia tai arvovaltaan liittyviä intressejä. Tällaisiin lähteisiin tulisi päinvastoin suhtautua erityisen skeptisesti. Viime aikoina esimerkiksi suurten pankkien ekonomistit ovat saaneet esiintyä mediassa varsin vapaasti talouspoliittisen viisauden auktoriteetteina.
Helsingin Sanomien haastattelun mukaan Elina Grundström ”brändäisi luotettavia medioita entistä voimakkaammin”:
”Meidän täytyisi jakaa entistä enemmän tietoa siitä, että mitkä ovat journalistisia periaatteita noudattavia media-alustoja ja mitkä eivät. Pelkoni on, että nuoret, jotka tulevat lukemaan uutisensa sosiaalisen median uutisvirrasta, eivät enää erota luotettavia brändejä epäluotettavista.”
Jutusta ei ilmene, mitä medioita Grundström itse pitää luotettavina. Epäiltävissä on, että hänen tarkoittamansa viestimet ovat suureksi osaksi niitä, jotka – laadukkaankin journalismin ohessa – toistavat paikallisten, kansallisten ja globaalien valtakoneistojen propagandaa uutisina.
Internetmaailma tarjoaa virallisten valheiden epäiijöille ja paljastajille aiempaa paremmat mahdollisuudet saada sanomaansa esille. Vakavasti otettava totuuden etsintä on tietysti osattava erottaa huuhaasta ja tietoisesta vääristelystä. Brändeihin luottamisen sijasta tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa jokaista viestintä ja uutista lukiessamme.
Kulttuurivihkot 6/2015 – sisällys ja linkit verkkokauppoihin
