DVD-arvio, Kulttuurivihkot 4–5/2015
Lyhytelokuvia, dokumentteja ja elokuvakritiikkejä tehtaillut Jörn Donner oli perustamassa Suomen elokuva-arkistoa keväällä 1957. Dokumenttielokuva Vettä (1956) sai kiitosmaininnan Jussi-palkintoja jaettaessa, mutta varsinaisesti vasta ärhäkkä essee ”Suomalainen elokuva vuonna 0” nosti Donnerin laajemminkin kulttuuripiirien tietoisuuteen. ”Teknillinen taso, joka varhemmin oli ainakin hyväksyttävä, on laskenut likipitäen kaiken arvostelun alapuolelle. Kukaan ei näytä säästyneen rutolta, tältä pelkuruuden ja harhautuneiden laskelmien sairaudelta.”
Suomalaisista ohjaajista armon sai Nyrki Tapiovaara. Risto Orkon ja Toivo Särkän hän sanoi tehneen arvokasta työtä. Valentin Vaalassa ruumiillistuivat ”kunniakkaalla tavalla suomalaisen elokuvan parhaat ominaisuudet”, Edvin Laineessa ”lyyrinen sävy, luonnontunne”. Mutta kaikki tämä oli nyt mennyttä, nämäkin ohjaajat olivat kangistuneet ja heidän uusimmat elokuvansa ”pohjattoman huonoja”.
”Tuntuu siltä kuin sama henkilö olisi tehnyt kaikki huonot elokuvat, sama keskinkertainen henkilö kaikki keskinkertaiset elokuvat ja sama taitava henkilö kaikki hyvät.” Persoonallisesta otteesta näkyi pelkkiä välähdyksiä.
Entä mitä Donner itse teki? Siirtyi Tukholmaan, teki Svensk Filmindustrille laulaja Monica Zetterlundista 25-minuuttisen lyhytelokuvan Todistus hänestä (1962) ja pian Europa Filmille ensimmäisen pitkän elokuvansa Syyskuinen sunnuntai (1963) – ja vastasi omaan huutoonsa: elokuva alkaa cinéma véritén tapaan haastatteluilla, joissa ihmiset vastailevat kysymykseen: ”Uskotteko rakkauteen?” Uuden aallon vaikutteet ovat heti läsnä. Käsikirjoituksestakin vastaava Donner profiloitui välittömästi auteuriksi ja pokkasi Venetsian elokuvajuhlien palkinnon parhaasta esikoiselokuvasta.
Sandrewille ohjaamaansa elokuvaan Rakastaa (1964) Donner sai kiinnitettyä Andrzej Wajdan elokuvassa Tuhkaa ja timanttia (1958) huomiota herättäneen Zbigniew Cybulskin, jota Donner luonnehtii kekseliääksi ja ammattitaitoiseksi näyttelijäksi, jonka alkoholinkäytössä oli ”jonkin psykoottisen tasapainottomuuden oire”.
Elokuvaansa Täällä alkaa seikkailu (1965) Donner sai toiseksi tuottajaksi Fennada-Filmin. Pääroolissa nähtiin, kuten kahdessa edellisessäkin elokuvassa, Harriet Andersson, ja käsikirjoitus oli jälleen Donnerin omaa käsialaa. Elokuva kuvattiin anamorfisella laajakuvaoptiikalla, mikä antoi Donnerille uusia mahdollisuuksia tilan käsittelyyn.
Donner oli ryhtynyt kirjeenvaihtoon arvostamansa Michelangelo Antonionin kanssa, ja vaikutteet näkyvätkin selvästi, nimeä myöten. Esseessään Antonionin Seikkailusta (1960) Donner käsittelee terävästi hänen perusteemojaan − itsetuntemusta, itsepetosta ja tyhjiötä – ja ohjauksen ”kylmää objektiivisuutta”, joka on ”itse asiassa pidätellyn intohimon ilmausta”.
Ruotsalaisella muotisuunnittelija Anne Englundilla (Andersson) on ollut Berliinissä viikon kestänyt suhde suomalaiseen arkkitehtiin Toivo Pajuseen (Matti Oravisto). Anne saapuu Toivon luo Helsinkiin lopettaakseen suhteen. Annen entinen miesystävä, ranskalainen liikemies Jacques, seuraa tätä Helsinkiin ja yrittää houkutella Annen takaisin. Toivo painiskelee ahdistuksessaan, pyörittelee itsemurha-aikomuksia, esittelee Annelle lapsuudenkotinsa puutalossa. Hortoillaan, vietetään juhannusta ja veneillään. Toivo ilmoittaa haluavansa elää Annen kanssa.
Yhteinen viikko Berliinissä välähtelee takautumina, ja kun Anne toteaa, että Helsinki on kaunis, Toivon ystävä Stig sanoo kaupunkia ”nousukkaaksi”. ”Ei oikein mitään kaunista, ei vanhaa.” Samalla kuvassa välähtelee yksityiskohtia Helsingin jugendarkkitehtuurin ornamenteista, kuvaushetkellä 50−60 vuotta vanhoista, ei siis vanhaa mutta kenties kuitenkin kaunista. Siten kuva asettuu lausetta vastaan, muttei täysin vaan puolittaisesti. Tämä muutaman minuutin kestävä useista erilaisista otoksista, ajallisista ja paikallisista, leikkauksin koottu kohtaus autoajeluineen on elokuvan helmiä. Pentti Lasasen musiikki soi hillitysti, dialogi on sijoitettu pois kuvasta taustalle.
Täällä alkaa seikkailu on viileä ja suorastaan kuulas elokuva, kauttaaltaan valmis ja varmaotteinen. Donner osoittaa elokuvallista tajua monin tavoin. Puheella ei ole ratkaisevaa roolia, mutta Annen lauseet ovat lakonisia ja kauniita: ”Toivon kanssa Berliinissä, joka oli vankila, ja kuitenkin merkillinen tunne vapaudesta. Ensituttavuuden huuma ja loppumattomuus.”
Eräässä aikalaiskritiikissä nälvittiin, ettei mitään seikkailua koskaan ala. Toki suhde Berliinissä oli ”seikkailu”, ja siihen kuvat ja puhe viittaavat alituisesti. Sanan ”täällä” sijoittaminen ei vain kriitikolta aivan onnistunut.
Jörn Donner: Täällä alkaa seikkailu (1965). Käsikirjoitus ja ohjaus: Jörn Donner. Kuvaus: Jean Badal. Musiikki: Bo Nilsson, Pentti Lasanen. Lavastus: Lauri Elo. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Leikkaaja: Per Kraft. Pääosissa: Harriet Andersson, Matti Oravisto, Göran Cederberg, Claude Titre. Fennada-Filmi. 84 min. Kuvasuhde: 16:9. Tekstitys: suomi. VLMedia 2015.