Pääkirjoitus (Kulttuurivihkot 4–5/2015), täydennetty versio
Aatteet ovat yleensä hyviä, ainakin hyvää tarkoittavia. Sekä liberalismi että sosialismi eri suuntauksineen nojaavat lähtökohtaisesti ihmisten tasa-arvoon ja vapauteen. Käytännön politiikka hyvien aatteiden nimissä on kuitenkin usein muuttunut aatteen perusperiaatteiden vastaiseksi. Räikeimpiä esimerkkejä ovat jakobiinien hirmuvalta Ranskan vallankumouksen yhteydessä tai Stalinin sortohallinto Neuvostoliitossa, jonka piti olla tasa-arvoinen työläisvaltio.
Globaalissa kapitalismissa elämme tänä päivänä sellaista pääomien keskittymisen aikaa, jonka todellisuus on hyvin kaukana liberalistisista ihanteista: pienen ihmisen yksilönvapauden vaalimisesta tai mahdollisuuksien tasa-arvosta. Taloudelliseen eriarvoistumiseen yhdistyvät yhä hierarkkisemmat valtasuhteet, laajojen ihmisjoukkojen valinnan- ja vaikutusmahdollisuuksien kapeneminen, ympäristötuho sekä imperialistiset sodat ja niiden aiheuttamat pakolaistulvat.
Tässä Kulttuurivihkoissa on esillä kannatuskriisissä oleva sosiaalidemokratia (sivut 51–61). Sosiaalidemokraattinenkin valta on monesti kääntynyt ihanteitaan vastaan. 1990-luvulla Euroopassa valtavirraksi tullut Blairin–Schröderin linja on ollut samaa julkisten palvelujen ja turvaverkkojen purkamista ja yksityisen voitontavoittelun alan laajentamista, jota oikeistopuolueet ajavat. Monesti myös sodat ovat saaneet rauhaa ja kansainvälisyyttä korostavalta liikkeeltä siunauksen, kolonialismista ja ensimmäisestä maailmansodasta Irakin sotaan. Ei ihme, että tietyissä anarkistihenkisissä piireissä tavattiin yhteen aikaan viettää sosiaalidemokratian uhrien muistopäivää.
Yhden näkemyksen sosiaalidemokratian tilasta tarjoaa yhdysvaltalainen taloustieteen emeritusprofessori, osallisuustalouden kehittäjänä tunnettu Robin Hahnel kirjassaan Kilpailusta yhteistyöhön – Kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää (Rauhanpuolustajat & Like, 2012). Hahnelin mukaan strategisesti järkevä kompromisseihin pyrkiminen kapitalistien kanssa on johtanut myös aatteellisiin myönnytyksiin. Sen sijaan, että jatkettaisiin yhä uusiin kamppailuihin ja pidettäisiin sosialismi eli taloudellinen demokratia johtotähtenä, onkin pysyvästi tyydytty kompromisseihin ja kapitalistisiin perusrakenteisiin.
Tämä on auttanut oikeistoa ottamaan aloitteen käsiinsä, jolloin aiempiakin edistysaskelia on kumottu, osin jopa sosiaalidemokraattien omin toimin. Vanhat työväenaatteen opit pätevät siis yhä: Voima tarvitsee vastavoiman. Vaikka työväenliike tyytyisi kompromisseihin, kapitalistit eivät niihin tyydy.
Pohjoismaisen hyvinvointimallin kehityksessä Hahnel näkee yhtenä kulmakivenä Ruotsin palkansaajarahastojen kohtalon. Ammatillinen keskusjärjestö LO:lla oli 1970-luvulla suunnitelma laajentaa työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia niin, että he saisivat vähitellen merkittävän osaomistuksen yrityksissä, joissa he työskentelevät. Tällöin työntekijät olisivat voineet esimerkiksi estää yrityksiä siirtymästä ulkomaille tai supistamasta henkilöstöään tarpeettomasti. Yritysmaailma luonnollisesti kavahti suunnitelmaa, ja sosiaalidemokraattinen puolue jakautui asiassa kahtia. Vaikeassa taloudellisessa tilanteessa enemmistö halusi keskittyä aiempien saavutusten puolustamiseen uusien askelten sijasta. ”Kolmannen tien” edustajat näkivät muutenkin parempana luottaa yksityisiin investointeihin, markkinakuriin ja rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen.
Näin sosiaalidemokraatit jättivät tilaisuutensa käyttämättä: he eivät uskaltaneet ottaa askelta, joka olisi pysyvästi heikentänyt ruotsalaisten kapitalistien valtaa ja edistänyt keskeistä sosiaalidemokraattista tavoitetta, talouden demokratisointia.
Tällä hetkellä ainakin Britanniassa on merkkejä sosiaalidemokraattisen liikkeen paluusta juurilleen. Labourin tuore puheenjohtaja Jeremy Corbyn on linjannut selkeitä vaihtoehtoja nykypolitiikalle ja suunnannut vasemmalle Tony Blarin ”kolmannelta tieltä”. Labouriin on virrannut uusia, varsinkin nuoria jäseniä (Corbanin orkeahkosta iästä huolimatta), ja innostus on suurta. Myös Syrizan menestys Kreikassa ja Podemos-puolueen kannatus Espanjassa osoittavat, että muutokselle ja vaihtoehtojen rakentamiselle on tilausta. Monia kapitalismin pakkopaitoja on kuitenkin murrettava ennen kuin vaihtoehdoista voi tulla todellisuutta. Syrizassa ei ainakaan tässä vaiheessa ollut uskallusta ja potkua EU:n talouskuripakkopaidan murtamiseen.
Kulttuurivihkot 4–5/2015, osta irtonumero
