Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassa Suomen elintila (Finnlands Lerbensraum) maamme yksi arvosteuimmista historiankirjoittajista Eino Jutikkala panee parastaan satujen sepittäjänä.
Kaikki suomalaiset tietävät, ettei Suomessa eletä väentungoksessa, päinvastoin. Toiseksi Venäjällä asuvien suomensukuisten heimoveljien maita on turha havitella liitettäväksi Suomen valtiolaitokseen.
Suurkuntaliitoskin voisi toimia, jos Suomen maa-alasta olisi myyty ensimmäiseksi puolet. Aluerakenteen tiivistäminen on ainoa realistinen vaihtoehto.
Valta on keksinyt rahoittaa kulttuurimme yleistä pahoinvointia ”hyvinvointitaiteella”. Presidentti Sauli Niinistö käytti 2012 vaalikampanjassaan suojeluskuntien hihamerkkiä muistutanuttavaa tunnusta. Vastaavia esimerkkejä nationalistisen valtiolaitoksemme romuttumisvaiheesta riittää yllin kyllin.
Vedä vaan suomalainen huulesi vinoon ja ota vastaan ylikansallinen Nobel!
Pari vuotta sitten (2013) ilmestyneessä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa ”Uudistuminen on osa suomalaisutta” sanottiin, että ”Nykyajan suomalaisuudessa olennaisia eivät ole yksilön ominaisuudet tai kokemukset vaan yhteispelin säännöt”.
En ihmettele sitä, miksei Nobelista kieltäytyneen eksistentialisti Jean-Paul Sartren romanista Inho ole vieläkän painettu suomeksi uusintapainosta.
Maamme lapsille ja nuorille pitää opettaa pikimmin se, että yksilön olemassaolo on maailman tärkein asia.
Kaikista viisaimmat ja perustelluimmat väitteet natinalismin tuhoutumisesta on kirjoittanut kuuluisin filosofimme Georg Henrik von Wright. Nationalistinen elittiimme on vaientanut siksi von Wrightin totaalisesti hänen kuolemansa jälkeen.
Olen lukenut aina von Wrightin kirjoituksia ihaillen hänen tiedollista monipuolisuuttaan, viisauttaan ja rohkeuttaan ihmisenä. Hän kertoo mitään peittelemättä asiasta kuin asiasta niin kuin hän yksilönä itse ilmiöt ja asiat ymmärtää.
Von Wright piti nationalismia huuhaana ja sanoi, että ”– – Yksityinen ihminen tuntee olevansa suljettu yhä etäämmälle osallistumisesta ja yhteiskunnan kehityksen ymmärtämisestä. Kaunis käsite ”kansalainen” menettää sisältönsä, ihmiset jakautuvat vallanpitäjien eliittiin ja alamaisten massaan” (Georg Henrik von Wright, Tiede ja ihmisjärki, 1987, sivulla 135), ja hän ennustaa valtion häviämistä, valtiotonta lupputilaa, tapahtumasarjaa ”valtion pois kuihtumiseksi” (Ihminen kulttuurin murroksessa, 1995, sivulla 339).
Teoksessa Minervan pöllö Georg Henrik von Wright kertoo sivulla 150, että ”Kolmesta alueesta: tiedosta, moraalista ja taiteesta kahdelle jälkimmäiselle on yhteistä se, että ne liittyvät arvoihin. Ensimmäinen liittyy puolestaan tosiseikkoihin – – saavutuksena oli myös korostaa tosiseikkojen ja arvojen eroa toisistaan, erottaa ”oleminen” ja ”pitäminen” – – Edistys on arvottava käsite. Se poikkeaa sellaisista sukulaiskäsitteistä kuin muutos ja kasvu – ja myös kehitys”.
”Moderni edistyksen myytti on otaksuma, että ihmiset menestyvät – – paremmin ollessaan vapaita noudattamaan Kantin ohjetta luottaa järkeen pikemmin kuin auktoriteettiin – – Jos modernin ideaan olennaisesti sisältyy käsitys, että hyvän (arvon) objektivisia kriteereitä ei ole olemassa, silloin usko edistykseen on – – pelkkä uskonkappale – – Edistyksen vastakohta on taantuminen – – (von Wright, Minervan pöllö, 1992, sivuilla 150-151).
Tätä ennen Minervan pöllön sivuilla 147–149 von Wright sanoo, että ”Voisi sanoa, että se (arkkitehtuurin modernistinen liike/lisämaininta suluissa Jukka Paaso) tekee ongelmalliseksi itse modernisuuden idean – – Olla funktionaalinen on palvella jotakin tarkoitusta – – Mitä tarkoitusta? tai Kenen tarkoitusta?..sunnittelussa tarkoitukset voivat kuitenkin joutua ristiriitaan – – Se antaa meille aiheen kysyä onko elämä uudessa uljaassa maailmassa – – todella todiste siitä ”edistyksestä” jota modernistisen arkkitehtuurin teoreetikot – – uskoivat”.
Arkkitehtuurin modernistinen liike tekee ongelmalliseksi itse modernisuuden idean? Tätä von Wrightin lausumaa olen pohtinut usein. Miten moderni arkkitehtuuri tekee ongelmalliseksi itse modernisuuden idean?
Keskiajan kirkon auktoritettikautena sakraalirakennuksessa saattoi kokea maailman pahuuden (romaanisen kirkkosalin hämäryys) tai Jumalan hyvyyden (”aineettoman” goottisen kirkkosalin suuret ikkuna-aukot valo- ja väriloistoineen) tai kantavien rakenteiden jatkuvan läsnäolon (romaniikan masiiviset kivimuurit) tai kantavien rakenteiden häivyttämisen sisätilasta (goottilaisen kirkon ulkosivut kantavine kivipilareineen).
Vapaiden yksilöiden työskentely ja ”vapaa taide” on ilmiö, josta arkkitehtuuri poikkeaa monessa suhteessa. Arkkitehtuuri ei ole vapaata taidetta. Rakennuksen suunnitteluun sisältyy esimerkiksi talon käyttäjien sisäisten pyrkimysten huomioiminen sekä rakennustekniikka, johon sisältyy jatkuvasti ongelmia asukkaille (esimerkiksi homevauriot).
Erilaisten näkemysten ja tekijöiden yhdistelemistapoja on arkkitehtuurissa ääretön määrä. Uusia moderneja rakennustyylejä voi luoda tuhansia.
Rakennussunnittelussa joutuu kytkemään yhteen keskenään ristiriitaisia näkökulmia. Ne koskevat tietoa (kovia faktoja), moraalia (arvot) ja taidetta (arvot). Suunnittelija joutuu aina tunnustamaan, että lopputuloksessa kaikki ei sulaudu ristiriidattomasti yhteen.
Suunnittelija joutuu myös tunnustamaan, että se, mitä ja kenen arvoja ja tarkoitusta rakennus tulee tosiasiallisesti palvelemaan, jää loppujen lopuksi hänelle arvoitukseksi.
”Rakennuksen koristaminen on ennen ollut kuvataiteiden tärkein tehtävä – – Nykyisin ne ovat omahyväisen eristäytyneessä asemassa, josta ne voidaan vapauttaa – – .” (Walter Gropius, Bauhausmanifesti, 1919).
Maailmansotien välissä taide kuristettiin rakennuksesta hengiltä, rakennustaiteen sijasta alettiin puhua rakentamisesta (Hannes Mayer). Taiteeseen ja arkkitehtuuriin on usein piilotettuna myös pelkoa ja väkivaltaa. Tästä aiheesta on kirjoittanut artikkelin arkkitehti Juhani Pallasmaa, ”Ahdistamisen ja alistamisen tilat, Piilevä väkivalta arkkitehtuurissa” (Arkkitehti 6/2007). Myös modernista arkkitehtuurista voi löytää systeemivallan luomaa piilotettua alistamisvaltaa.
Kaupunki on myös henkinen ja kulttuurinen rakenne. Nykykaupunki, ”kaupunkikone” on moderni edistyksen myytin kuva. Sillä ei ole mitään merkitystä suunnitteleeko talot ja kaupungit miesvalta vai naisvalta, lopputuloksesta tulee myytti.
”Voimaa ilosta” (Kraft durch Freude) -järjestö organisoi Hitlerin Saksan työntekijöille virkistystoimintaa. Sen onnistui saada aikaan yksi lähes viisi kilometriä pitkä virkistyspaikka, hotellirakennus ”Prora” Rügeniin Itämeren rannalle. Kyseisenlaisia jättiläisiä piti rakentaa yhtensä viisi. Siis massavirkistystä nationalistisen Saksan massakansalle.
Myös moderni arkkitehtuuri on palvellut usein alistamista. Vanhojen kaupunkiytimien romanttisiin ”jugendasuntoihin” asettuneen modernin yhteiskunnallisen eliitin on onnistunut siivota köyhimmät harmalle ”tervehdyttävälle luonnonläheiselle betonipalikkakehälle”. Kaupunkilähiökehän luontoon todellisuudessa yleensä ”roskattua ja raiskattua”. Eikö tämä ympäristön siivoamispuuha ole köyhimpien ”modernia epäedistyksellistä alistamista”? Saman vapaan yksilön henkistä polvilleen painamista voi havaita myös esimerkiksi asuntomessuilta.
Seinäjoen asuntomessualueelle 2016 siirretään alkuperäiseltä paikalta vanha fooninkitalo. Rakennus perukorjataan siten, että taloon tulee modernin teknologisen elämäntavan mukaiset mukavuudet. Taikauskoiseen menneisyyteen liimattua asuntomessujen ”ihmetaloa” markkinoidaan tulevaisuuden rakennuksena koko Suomelle, ei vain itserakkaimille ja taikauskoisimmille klaanieteläpohjalaisille. Mitä muuta tämä on kuin vapaan yksilön harhauttamista ja polvilleen painamista yhteisöllisen systeemivallan voimalla.
Komian härmänmaalaisen kaksifooninkisen hiristalon henkinen rakenne pohjautuu äijävaltaiseen patriarkaalisuuteen sekä suku- ja klaaniyhteisöön.
Taloon astutaan kirkon ulko-ovea muistuttavan loisteliaaksi koristellun kruusatun oven kautta. Vain komeuden kautta talon ylpeä itsetietoinen isäntä kehtaa kulkea suoraan yhteisökeskukseen, päätupaan. Emäntä kokkaa kyyryssä tuvan sivulla tapakanperällä kolmijalkaisella kissa jalkojen juuressa. Kissan jaloissa vilistää kotihiiri.
Yhteisöllistä suku- ja klaanisidettä koristaa ensmmäisenä suljettu pihapiiri.
Talossa on kaikkiaan kolme yhteisöllisyyttä korostavaa tupaa. Kolmas on ullakolla (kinkerit, häät jne.), kahdesta alimmasata toinen on eruustupa (edustamien), toinen on asuuntupa (talonväen asuminen).
Samuli Paulaharjun romantisoitu kuvaus kaksifooninkisesta talosta löytyy kirjasta Härmän aukeilta, (1992, alunperin vuodelta 1932 nationalismi-innostuksen nousuajalta). Tämä henkinen rakenne on oma havaintoni.
Freud lausahtaisi tästä ”komiasta fooninkitaloelämästä”: ”Koti naiselle helevettinä”, agraarimenpohjan klaanivaltapoliitkot: ”Sulle mulle -valtapelin perinnekeskus”. Hyvää tehdään, mutta priimaa pakkaa tulemaan 2016.
Arkkitehdit eivät ole vapaita taiteilijoita eivätkä haraa yhteiskunnan kulttuuristayhdenmukaistamista vastaan. Jälkistrukturalistisen ajattelutavan pohjalta voi väittää, että arkkitehdit eivät ainoastaan erehdy joskus luovuttamaan ”suurta taidettaan” (arkkitehtuuria) vallan käsiin (esimerkiksi aluerakentaminen ja kaupunkien lähiökehien toteuttaminen) vaan ovat joka hetki elimellinen osa edistyksen myytissä kylpevää modernia systeemivaltaa.
Entä luonnonympäristö? Kirjassa Tiede ja ihmisjärki (1987, sivulla 129) von Wright kysyy: ”Miksi ylipäänsä pitäisi kantaa huolta ihmisen aiheuttaman luonnon tuhon seurauksista? Käsite ’ekologinen tasapaino’ on arvopitoinen – – Häiriintynyt järjestys asettuu uuteen tasapainoasemaan”.
Omasta mielestäni teknosysteemi on vyörynyt jo kauan sitten yli maapallon ekosysteemin. Eli jos nykysin puhutaan huolestuneena meitä uhkaavasta ympäristökriisistä, tuo puhe on hölynpölyä. Toiseksi ”ekologista tasapainoa” on älytöntä yrittää rakentaa teollisessa kulttuurissamme vallitsevissa tuhoisissa ”kone- ja elämäntapaolosuhteissa”. Turhaa ja tarpeetonta tuotetaan kulttuurissamme joka hetki tarpeellisena rajottamat määrät.
Yleispuolueeksi pyrkivistä ”sosiaalivihreistä” on ympäristösuhteen pelastajina enemmän haittaa kuin hyötyä nykyajan yhteiskunnalle. Vasemmistoa tarvitaan kapitalistisen porvarivallan vastavoimaksi puolustamaan konkreettisesti köyhiä, mutta mihin ”väritöntä vihreää” eli Vihreää liittoa tarvitaan?
Jälkistrukturalistisen käsityksen mukaan puoluevihreätkin ovat yhteiskunnallisiin käytäntöhin osallistuessaaan tuotettuja subjekteja.
”Yleispuolue vihreiden” päähuomio ei ole enää elinvoimaisessa luonnossa vaan luonnon vastakohdassa kaupunkikulttuurissa tyyleineen ja mukavuuksineen.
Omakustanteeni Vihreä pimeys (ISBN 978-952-99502-9-4, 2008) ja Muovivihreän cityjupin loppu (ISBN 978-952-67175-0-0, 2008) perustuvat tähän jälkistrukturalistiseen ajattelutapaan. Vihreiden modernien citytyylien kirjo on loputon.
Jos joku haluaa tietää ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, kannataa lukea eläkkeelle siirtyneen Turun yliopiston käytännöllisen filosofian profesorin Juhani Pietarisen kirjoituksia aiheesta. Omasta mielestäni valta vaiensi Pietarisenkin. Minä sainPietariselta kipinän tutkia vapaata taidetta aikakaudestamme tuoreesti kertovana ilmiönä.
Kannattaa aloittaa luontosuhdetta koskeva tutkiskelu ”akateemikko Georg Henrik von Wrightin 70-vuotispäivän 14.6.1986 kunniaksi” toimitetusta (I. Niiniluoto ja H. Nyman) juhlakirjasta Tulevaisuus (1986), tarkemmin sanottuna Juhani Pietarisen kirjoituksesta ”Humanismi ja luonto” kysesessä teoksessa.
Nationalismi ei toimi, jos yhteisössä vaikuttavat yksilöt ovat vapaita. Nationalismi perustuu yksilövapauksien rajoittamiseen ja yksilöiden sulauttamiseen osaksi yhteisöllistä massavoimaa. Nationalistinen massavoima on aiheuttanut jo kaksi maailmansotaa, ihmiskunta ei halua uutta vastaavaa kärsimystä.
Jos korostaa yksilön vapautta, pitää uskaltaa myös kysyä: ”onko vapaus hyvä asia”.
Yksilön vapaus olla oma itsensä on mielestäni pelkästään hyvä asia, sillä ihmisenä olemisessa ei ole mitään mieltä, jos ei ole vapaa.
Sitävastoin vapaus rakentaa nationalistisilla valtapeleillä valtaa massojen (yhteisöjen) hallitsemiseksi on aina huono ja vaarallinen asia.
