Näin Oscar-gaalan jälkimainingeissa on vielä hyvä kerrata päättyneen vuoden leffavaliot. Seuraavassa listataan perusteluineen kaksikymmentä huomionarvoisinta elokuvaa vuoden 2014 ensi-iltatarjonnasta Suomessa. Valtaosa esiteltävistä elokuvista on tosin valmistunut jo vuoden 2013 puolella.
1. Suuri kauneus (La grande bellezza, Italia/Ranska 2013)
Federico Fellinin Ihanan elämän (1960) hengessä tehty katkeransuloinen italialaisdraama on huomattavasti enemmän kuin klassikkoelokuvan pastissi.
Paolo Sorrentinon ohjaamassa ja kirjoittamassa elokuvassa ikääntynyt playboy ja Rooman seurapiirien kuningas (kameleonttimainen Toni Servillo) havahtuu vuosikymmeniä kestäneen juhlinnan jälkeen pohtimaan elämänsä mielekkyyttä ja merkitystä.
Elokuvassa nähdään paljon ”ikuisen kaupungin” historiallisia monumentteja, minkä kautta nykypäivän pinnallisuus ja hedonismi vertautuu antiikin Rooman rappioon.
Luca Bigazzin upeasti kuvaama elokuva on voittanut kymmeniä palkintoja, esimerkiksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin viime keväänä.
2. Nymphomaniac (Tanska/Saksa 2013)
Seksiriippuvaisen Joen (Stacy Martin ja Charlotte Gainsbourg) tarina Lars von Trierin tinkimättömästi ja yksityiskohtaisesti kuvaamana.
Seksuaalivietti on von Trierin mukaan viime kädessä ihmisten kaikkea toimintaa ohjaava voima. Elokuvassa osoitetaan Joen nautinnonhakuisen elämäntavan tuhoisuus, mutta ilman moraalisaarnoja ja halpaa psykologisointia.
Tanskalaismaestron teoksia on usein syytetty suoranaisesta naisvihasta, ja samaa on kuultu nytkin. Tulkinnasta riippuen Nymphomaniacin voi nähdä jopa feministisinä elokuvana, kuvataanhan Joe vapaasti seksuaalisuuttaan toteuttavana naisena, ja miesten uhrina.
On selvää, ettei tämänkaltainen suorasukainen ja ihmismielen pohjamutia luotaava elokuva miellytä suurta yleisöä. Kyseessä ei toki olekaan rikkeetön mestariteos. Täytyy kuitenkin kunnioittaa von Trieriä taiteilijana, joka ei kumarra kenellekään mutta pyllistää silti moneen suuntaan.
3. The Grand Budapest Hotel (USA/Iso-Britannia/Saksa 2014)
Kulttiohjaajan maineessa olevan Wes Andersonin elokuvat ovat kiinnostaneet perinteisesti melko pientä katsojakuntaa. The Grand Budapest Hotel on hänen toistaiseksi suurin kassa- ja arvostelumenestyksensä.
Maailmansotien välisen ajan kuvitteelliseen Itä-Euroopan valtioon sijoittuva elokuva kertoo loistohotellin portieerin (Ralph Fiennes) ja tämän apupojan (Tony Revolori) ystävyydestä ja yhteisistä koettelemuksista.
Anderson on antanut mielikuvituksensa liitää vapaasti, ja hauskoista ideoista on elokuvassa suorastaan runsaudenpula. Ohjaajan tunnistettavan, persoonallisen huumorin kyllästämässä tarinassa logiikan lainalaisuuksien ei turhaan anneta rajoittaa menoa.
Anderson osoittaa jälleen taitonsa henkilöohjaajana. Tunnetut näyttelijät nauttivat selvästi päästessään esittämään hulvattomasti karrikoituja hahmoja.
Kaikki elokuvassa on tehty viimeisen päälle. Tästä todistavat osaltaan esimerkiksi pukusuunnittelusta ja ehostuksesta vastikään myönnetyt Oscar–pystit. Kokonaisuuden kruunaa Alexandre Desplat’n niinikään Oscarilla palkittu musiikki.
4. Elämän tanssi (La danza de la realidad, Chile/Ranska 2013)
Chilessä vuonna 1929 syntyneen omintakeisen taiteilijan Alejandro Jodorowskyn ensimmäinen elokuvaohjaus yli kahteenkymmeneen vuoteen.
Omaelämäkerrallinen elokuva kertoo Jodorowskyn lapsuusvuosista Chilessä, minne hänen vanhempansa olivat paenneet Ukrainasta. Ohjaajan poika Brontis Jodorowsky näyttelee isoisäänsä, joka suunnittelee uudessa kotimaassaan sosialistista vallankumousta.
Kaiken kaikkiaan Jodorowskyn tasapainoisin, ja hänen aiempaan tuotantoonsa nähden hyvinkin ”normaali” elokuva yhdistelee fantasiaa ja viisasta huumoria.
5. Boyhood (Yhdysvallat 2014)
Richard Linklaterin ohjaamaa kasvukertomusta Mason-pojan (Ellar Coltrane) varttumisesta aikuisuuden kynnykselle kuvattiin kokonaista kahdentoista vuoden ajan.
Tarinankuljetuksessa on tiettyä hajanaisuutta, mutta se on ymmärrettävää poikkeuksellinen kuvausaikataulu huomioiden.
Linklater ei ole tohtinut olla kovin kriittinen osin omaelämäkerrallistakin Masonin hahmoa kohtaan. Niinpä pojan kaikki ongelmat tuntuvat juontuvan muista kuin hänestä itsestään.
Vanhempien avioeron jälkeen Masonin äiti (sivuosa-Oscarilla huomioitu Patricia Arquette) tekee elämässään lukuisia virhepäätöksiä, etenkin miesvalinnoissaan. Isä (Ethan Hawke) sen sijaan kuvataan varsin rentona ja muutenkin hyvänä tyyppinä.
Boyhood on kokonaisuutena keskimääräistä laadukkaampi kasvudraama, ja siis enemmän kuin vain elokuvallinen kokeilu.
6. Her (USA 2013)
Spike Jonzen käsikirjoittama ja ohjaama, lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasiadraama yksinäisestä ammattikirjoittajasta (tavanomaista vähäeleisempi Joaquin Phoenix), joka uskoo löytäneensä täydellisen sielunkumppanin naisen äänellä (viettelevä Scarlett Johansson) kommunikoivasta keinoälystä.
Kun Steven Spielbergin A. I. – Tekoälyssä (2001) nähtiin seuralaisrobotteja, Jonze on kehitellyt samaa ideaa astetta realistisempaan suuntaan. Fiksussa elokuvassa esitetään kriittisiä havaintoja nykytekniikan vaikutuksesta ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen.
7. Dallas Buyers Club (USA 2013)
Tositapahtumiin pohjautuvassa sairauskuvauksessa Matthew McConaughey tekee heittäytyvän ja esimerkiksi Oscarilla palkitun roolisuorituksen Ron Woodrufina, 1980-luvulla HIV-tartunnan mahdollisesti huumeneuloista saaneena teksasilaisena heteromiehenä.
Lääkärin karun diagnoosin kuultuaan Woodruf päättää hankkia itselleen lisäaikaa salakuljettamalla Yhdysvalloissa kiellettyjä vaihtoehtoisia lääkkeitä Meksikosta. Sinä sivussa hän tekee bisnestä kauppaamalla niitä muille aidsiin sairastuneille.
Karskin rodeomiehen homofobiset ennakkoluulot karisevat hänen ystävystyttyään transvestiittimiehen (myös Oscarilla palkittu Jared Leto) kanssa.
Kanadalaisen Jean-Marc Valléen ohjaamassa elokuvassa ajankuva on rakennettu pieteetillä, ja suvaitsevaisuutta korostava tarina kerrottu sykähdyttävästi.
8. The Wolf of Wall Street (USA 2013)
Martin Scorsesen ja Leonardo DiCaprion jo viides yhteinen elokuva perustuu 1990-luvun pahamaineisen pörssimeklarin Jordan Belfortin muistelmiin (2007).
Belfort onnistui hankkimaan keinottelemalla huomattavan omaisuuden, joka kuitenkin hupeni muutamassa vuodessa jetset-elämään. Myöhemmin hän istui talousrikoksista vankilassa vajaat kaksi vuotta.
Elokuva on aiheeseen nähden hieman turhankin viihteellinen. Belfort kuvataan lähinnä veijarimaisena antisankarina, vaikka hän ja kaltaisensa ovat itsekkäällä toiminnallaan aiheuttaneet muille ihmisille suurta vahinkoa. Oikeastaan Belfort ei ole juurikaan vähemmän rikollinen tyyppi kuin Scorsesen aiemmissa töissään kuvaamat mafiamiehet.
Kaikin puolin ammattimaisesti toteutetussa elokuvassa on tiettyä jälkiviisautta, minkä johdosta Oliver Stonen Wall Street (1987) saattaa hyvinkin osoittautua kestävämmäksi tämän aihepiirin kuvaukseksi.
9. Nebraska (USA 2013)
Alexander Paynen hyvätahtoisessa, mutta paikoin piikikkäässä draamakomediassa vähän vanhuudenhöperö eläkeläismies (Bruce Dern) matkaa poikansa (Will Forte) kanssa yli tuhannen kilometrin matkan Montanasta Nebraskaan lunastamaan oletettua miljoonan dollarin arpajaisvoittoa.
Matkan aikana isä ja poika tapaavat sukulaisia pitkästä aikaa, ja oppivat tuntemaan toisiaan aiempaa paremmin. Osan reissusta kulkevat mukana myös perheen äiti (June Squibb) ja toinen pojista (Bob Odenkirk).
Nebraska on Dernin yli puoli vuosisataa kestäneen elokuvanäyttelijänuran harvoja päärooleja. Hän on joskus katkerana tilittänyt menettäneensä varsinkin nuoruudessaan monta merkittävää osaa filmaattisimmille kollegoilleen.
Mallikkaasta suorituksestaan huolimatta Dern ei tätäkään elokuvaa onnistuisi yksin kantamaan. Hyvää taustatukea antavat etenkin suorapuheista vaimoa näyttelevä Squibb, ja nuoruuden ajan tuttuna nähtävä Stacy Keach.
Tunnelmallista americanaa huokuva elokuva tarjoaa muutamia elämänviisauksia, joita ei kuitenkaan katsojille tuputeta.
10. Isänsä poika (Soshite chichi ni naru, Japani 2013)
Japanilaisohjaaja Hirokazu Koreedan tunteellinen draama kahdesta perheestä, joiden jo kouluikää lähestyvät pojat ovat vaihtuneet päittäin synnytyssairaalassa.
Elokuvassa tarkastellaan usealta kantilta kysymystä vanhemmuudesta. Kuinka tärkeää on, että lapsen kasvatuksesta vastaavat nimenomaan biologiset isä ja äiti?
Hieman opetuselokuvaa muistuttavaan tarinaan on liitetty mukaan suorituskeskeisen japanilaisyhteiskunnan varovaista kritiikkiä.
Isänsä poika muistuttaa Yasujirô Ozun lapsuuskuvauksia, mutta ei tee yhtä syvältä kouraisevaa vaikutusta.
11. Borgman (Alankomaat/Belgia 2013)
Alankomaalaisen kulttiohjaajan Alex van Warmerdamin elokuvassa koditon mies (Jan Bijvoet) tuppautuu keskiluokkaisen perheen elämään myllertäen heidän arkensa peruuttamattomasti. Uusi tulokas hurmaa äidin ja tyttären, ja syrjäyttää lopulta perheen isän.
Asetelma muistuttaa Jean Renoirin varhaistyötä Boudu eli miten välttyä hukkumasta (1932), ja hieman etäisemmin Pier Paolo Pasolinin elokuvaa Teorema (1968).
Unenomaista logiikkaa seuraavassa, surrealismia lähenevässä tarinassa on nähtävissä ainakin jonkinasteista porvarillisen elämäntavan kritiikkiä.
12. Interstellar (USA/Iso-Britannia 2014)
Kunnianhimoisesti toteutetussa tieteiselokuvassa maapallon ruokavarat ovat loppumaisillaan, ja ihmiskuntaa uhkaa tuhoutuminen. Viimeisenä toivona joukko yhdysvaltalaisia astronautteja lähetetään avaruuteen etsimään uutta kotiplaneettaa.
Christopher Nolanin ohjaamassa ja yhdessä pikkuveljensä Jonathanin kanssa kirjoittamassa elokuvassa erikoisefektit ovat näyttäviä, mutta eivät niin upeita kuin etukäteistietojen perusteella olisi voinut olettaa. Vuosikymmenten aikana tapahtuneista teknisistä harppauksista huolimatta ne eivät ole juurikaan vaikuttavimpia kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailussa (1968), johon Nolanin teosta on muutenkin paljon verrattu.
Tarinan alkuasetelman perusteella Interstellarin voi luokitella dystopiaksi, mutta lopulta se on sellaiseksi huomattavan optimistinen.
Elokuvassa luodaan uskoa siihen, että jos ja kun ihmiset toimillaan saattavat planeettamme elinkelvottomaksi, jostain kaukaisuudesta löytyy kyllä uusi koti. ”Maapallon loppu ei ole meidän loppumme”, kuuluu mainoslausekin.
Matthew McConaugheyn näyttelemässä päähenkilössä on jotain hyvin periamerikkalaista, sillä hän ei menetä toivoaan täysin mahdottomiltakaan vaikuttavissa tilanteissa.
Einsteinin suhteellisuusteorialla loputtomiin leikittelevässä elokuvassa kiinnostavin hahmo on Matt Damonin esittämä, inhimilliset heikkoutensa hyväksyvä avaruustutkija. Sen sijaan McConaughey ei onnistu täysin vakuuttamaan huippunokkelana astronauttina.
13. Snowpiercer (Etelä-Korea/Tšekki 2013)
Eteläkorealaisen Bong Joon-hon ohjaamassa, englanninkielisenä multikansallisena tuotantona valmistuneessa elokuvassa uusi jääkausi on saapunut, ja ihmiskunnan rippeet elävät maapallon ympäri kiertävässä junassa.
Vaunujako kuvastaa luokkasuhteita: hyväosaiset viettävät kissanpäiviä etuosassa, köyhät kituuttavat perävaunuissa. Viimemainittujen johtajat (Chris Evans ja John Hurt) aloittavat kapinan tavoitteenaan edetä ensimmäiseen vaunuun, jossa odottaa junaradan kehittänyt despootti (Ed Harris). Kansannousun motiivit eivät vain ole niin selvät kuin aluksi vaikuttaa.
Snowpiercerin melko lohduton kuva ihmisluonnosta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta on vieraannuttanut osan katsojista ja kriitikoista.
Elokuva vilisee koomisia, usein juonen kannalta peräti jonninjoutavia hahmoja, joilla on ilmeisesti haluttu keventää muuten perin synkkää yleisilmettä. Yhteiskuntakritiikin ja vinon huumorin yhdistelmä ei toimi aivan saumattomasti.
14. Pyöräretkellä Molièren kanssa (Alceste à bicyclette, Ranska 2013)
Kaksi tyystin erilaisessa elämäntilanteessa olevaa keski-ikäistä näyttelijää (Fabrice Luchini ja Lambert Wilson) alkavat työstää maaseudun rauhassa näyttämöversiota Molièren Ihmisvihaajasta (1666).
Kevyenä komediana alkava elokuva saa vähitellen synkempiä sävyjä. Päähenkilöiden välinen psykologinen mittely on rakennettu taiten, mutta Molièren tuotantoon vähemmän perehtyneille monet tarinat nyanssit jäävät huomaamatta.
15. ’71 (Iso-Britannia, 2014)
Iskevästi toteutetun ja jouhevasti etenevän takaa-ajotrillerin taustana on veriseksi kaupunkisodaksi eskaloituva Pohjois-Irlannin kriisi.
1970-luvun alun Belfastiin sijoittuvassa (mutta Englannissa kuvatussa) elokuvassa märkäkorvainen brittisotilas (Jack O’Connell) taistelee elämästään rintamalinjojen välissä. Hänen näkökulmastaan kuvatun tarinan poliittinen asetelma ei ole tyystin mustavalkoinen, sillä jutun suurin pahis on salaista peiteoperaatiota johtava englantilaisupseeri (Sean Harris).
16. 12 Years a Slave (USA/Iso-Britannia 2013)
Brittiläisen Steve Rodney McQueenin ohjaama rasisminvastainen kuvaus sijoittuu Yhdysvaltojen sisällissotaa edeltävään aikaan. Solomon Northupin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva kertoo New Yorkissa asuvasta vapaasta mustasta miehestä (Chiwetel Ejiofor), jonka ihmiskauppiaat myyvät Etelän orjaplantaaseille. Siellä hän kokee 12-vuotisen helvetin, jonka raakuuksia elokuvassa tuskin liioitellaan.
Päähenkilöön olisi toivonut hieman enemmän särmää. Nyt hän on yksinkertaisesti ”hyvä mies, jolle tapahtuu pahoja asioita”. Muutenkin valtaosa henkilöistä on melko karikatyyrisiä. Valkoiset ovat joko rasisteja ja sadisteja (kuten Michael Fassbenderin tilanomistaja) tai laupiaita samarialaisia (kuten elokuvan osatuottajanakin toimineen Brad Pittin kiertävä työmies).
Lupita Nyong’o palkittiin ansaitusti sivuosa-Oscarilla (ja lukuisilla muilla palkinnoilla) kovia kokevan orjatytön roolistaan.
17. Mandela: Pitkä tie vapauteen (Mandela: Long Walk to Freedom, Iso-Britannia/Etelä-Afrikka 2013)
Ennakkoon laajalti hehkutettu Nelson Mandelan elämäkertakuvaus jäi viime vuoden Oscar-gaalassa sekä lippuluukuilla tyystin toisen rotusortoa käsitelevän elokuvan, 12 Years of Slaven, varjoon. Näin siitäkin huolimatta, että Mandela kuoli pitkän sairauden murtamana juuri ensi-illan aikoihin.
Brittinäyttelijä Idris Elba tulkitsee uskottavasti Mandelan eri elämänvaiheita nuoresta vihaisesta miehestä vankilavuosien kautta maltilliseksi sillanrakentajaksi.
Lännessä Mandela on kohotettu miltei pyhimyksen asemaan, minkä on katsottu johtuvan ainakin osin siitä, että hän presidentiksi tultuaan kielsi julkisesti kostotoimenpiteet Etelä-Afrikan valkoihoisia kohtaan. Maan alkuperäisväestön puolelta, esimerkiksi zulujen taholta, on sen sijaan kuultu arvosteleviakin äänenpainoja.
Justin Chadwickin ohjaama elokuva on toki hieman varman päälle tehty, mutta ei aivan kritiikitön kuvaus eräästä 1900-luvun merkkihenkilöstä.
18. Vangitut (Prisoners, USA 2013)
Kanadalaisen Denis Villeneuven ensimmäinen Yhdysvalloissa toteutettu ohjaustyö on turhankin monella yllätyskäänteellä ladattu jännityselokuva kadonnutta tytärtään maanisesti etsivästä perheenisästä (Hugh Jackman). Työnsä puolesta asiaa selvittää Jake Gyllenhaalin esittämä, henkisesti hajalla oleva rikosetsivä. Hänen kyynisen maailmankuvansa mukaan kaikki ovat syyllisiä, kunnes toisin todistetaan.
Taitavana ohjaajana Villeneuve osaa kasvattaa jännitystä sopivasti, eikä tarinassa ole juuri suvantokohtia. Toisaalta elokuvassa sorrutaan liialliseen nokkeluuteen, ja jo aikaisempien ohjaustöidensä perusteella Villeneuvella on suorastaan pakonomainen tarve olla jatkuvasti katsojaa askeleen tai pari edellä.
19. Linna Italiassa (Un château en Italie, Ranska 2013)
Valeria Bruni Tedeschin ohjaamassa, kirjoittamassa ja pääosittamassa näyttelijävetoisessa ja puheliaassa draamakomediassa italialaisen aristokraattiperheen viimeiset jäsenet ovat taloudellisista syistä pakotettuja myymään suvulle useita vuosisatoja kuuluneen huvilan.
Bruni Tedeschin näyttelemä Louise on neljänkympin ylittänyt vanha piika, jota äiti (ohjaajan tosielämänkin äiti Marisa Borini) patistaa vielä naimisiin ja lapsentekoon. Vaikeasti sairaan veljen (Filippo Timi) puolelta sukuhaara on joka tapauksessa katkeamassa.
Louis Garrel nähdään tunnetun elokuvaohjaajan näyttelijäpoikana, johon Louise melko yksipuolisesti ihastuu.
Louisen ja hänen veljensä hyvinkin läheinen suhde tuo mieleen Claudia Cardinalen ja Jean Sorelin sukurutsaiset sisarukset Luchino Viscontin Tuhon tähdissä (1965).
20. Tracks (Australia 2013)
Tositarinaan perustuvassa elokuvassa nuori australialaisnainen Robyn Davidson (Mia Wasikowska) matkustaa uhkarohkeasti kamelien selässä likemmäs 3 000 kilometriä halki maan länsiosassa sijaitsevan aavikon vain uskollinen koira seuranaan.
Tapahtumia tallentaa ajoittain National Geographicin kuvaaja (Adam Driver). Elokuvan perusteella Davidson vaikuttaisi vierastaneen kaikkea julkisuutta, mutta matkan aikana otetuissa valokuvissa hänet nähdään usein poseeraavan kameralle.
Tarinassa on ensisijassa kyse itsensä ylittämisestä ja ikimuistoisista kokemuksista; tyypillisiä teemoja etenkin yhdysvaltalaisissa elokuvissa.
Kerronnaltaan paikoin liiankin verkkaisen elokuvan parasta antia ovat Wasikowskan paneutuva roolityö sekä Mandy Walkerin maalauksellinen maisemakuvaus.
