Kirja-arviot, Kulttuurivihkot 4-5/2014
Thomas Piketty (2014): Capital in the Twenty-First Century. Cambridge, Mass.: The Belknap Press of Harvard University Press. (Käännetty ranskasta. Alkuteos Le capital au XXI siècle 2013.) 685 sivua.
Ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn laaja teos tulo- ja varallisuuseroista on tehnyt kirjoittajasta kuuluisan. Teoksesta on tullut best-seller ja sen tekijää on kuvattu jopa ”intellektuaaliseksi rock-tähdeksi”.
Piketty antaa kuvan tulo- ja varallisuuserojen kehityksestä pitkältä ajalta, 1800-luvun lopulta lähtien, keskeisimmissä läntisissä teollisuusvaltioissa käyttäen monia mittareita. Keskeinen sanoma kirjassa on, että tulot ja varallisuus keskittyvät monessa maassa jo lähes yhtä paljon kuin 1800-luvun lopulla, jolloin hyvinvointivaltiosta ja yleisestä progressiivisesta tuloverosta ei ollut vielä tietoakaan. Tätä ajanjaksoa kutsutaan Amerikassa usein kapitalismin kulta-ajaksi, ”Gilded Age”, mutta Piketty suosii ranskalaista ilmaisua »Belle Époque» ja elävöittää esitystään monilla poiminnoilla kaunokirjallisuudesta, erityisesti Honoré de Balzacin ja Jane Austinin teoksista.
Tulo- ja varallisuuseroista on toki olemassa paljon tutkimuksia, tilastoja ja kansainvälistä vertailuaineistoa. Uutta on se, että viime vuosina, muun muassa Pikettyn ansiosta, on alettu kiinnittää huomiota väestön rikkaimman sadanneksen eli persentiilin suhteettoman suureen osuuteen tuloista ja varallisuudesta Yhdysvalloissa ja muissakin maissa. Pikettyn kirjan uutuus on myös hyvin pitkien aikasarjojen kokoaminen ja muokkaaminen johdonmukaiseksi aineistoksi. Ranskasta on ollut saatavilla mielenkiintoinen lähde varallisuuserojen tutkimiseksi: perintö ja lahjaveroasiakirjat Ranskan vallankumouksesta lähtien on otettu käyttöön, ja niiden avulla on rekonstruoitu kuva maan varallisuuden jakautumisesta kahden vuosisadan ajalta.
Piketty ei käsittele vain henkilöiden välisiä tulo- ja varallisuuseroja, vaan ottaa lähtökohdaksi työn ja pääoman välisen tulonjaon, jota ekonomistit usein kutsuvat funktionaaliseksi tulonjaoksi ja jossa on tapahtunut siirtymää pääoman hyväksi monissa maissa. Hän ei myöskään unohda kansainvälistä eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien maiden välillä.
Vain yksi esimerkki laajasta numeroaineistosta: Yhdysvalloissa ylimmän sadanneksen osuus tuloista on nykyisin noin 20 prosenttia. Osuus on samaa luokkaa kuin 1910-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen 1980-luvun alkuun asti osuus oli pienempi, kymmenen prosentin luokkaa. Myös Isossa-Britanniassa on tapahtunut samansuuntainen käänne, mutta esimerkiksi Ranskassa, Saksassa, Japanissa ja Ruotsissa samankaltaista kehitystä ei vielä näy, vaikka tuloerojen kasvusta muilta osin on paljon näyttöä.
Kasvavien tuloerojen puolustukseksi on esitetty monenlaisia teorioita. Piketty ei niitä niele, vaan kumoaa niitä purevasti. Suuryhtiöiden johtajien palkkojen räjähdysmäistä kasvua ei voi selittää vallitsevan talousteoria opeilla ”rajatuottavuudesta”, eikä ole myöskään näyttöä siitä, että näin olisi saavutettu jotakin yleistä etua yhteiskunnille. Ei pidä myöskään paikkaansa, että Yhdysvaltojen suurten tuloerojen kääntöpuolena olisi vilkas sosiaalinen liikkuvuus, joka mahdollistaisi köyhällekin rikastumisen. Yhdysvalloissa vanhempien rahapussi sanelee esimerkiksi edelleen lasten pääsyn korkeakouluun.
Piketty arvostelee suurten tulojen verotuksen keventämistä, jonka Reaganin ja Thatcherin politiikka pani alulle. Ennen sitä korkeimmat, suurimpiin tuloihin kohdistuvat rajaveroprosentit olivat hyvin korkeat Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, jopa yli 90 prosenttia. Tämän prosentin alentaminen 40 prosentin tuntumaan johti Pikettyn mielestä huippusuurten tulojen räjähdykseen. Tästä etua saaneiden henkilöiden, lähinnä suuryhtiöiden johtajien, poliittinen vaikutus kasvoi, ja he ovat saattaneet jopa käyttää osan kasvaneista tuloistaan poliittisten puolueiden tai erilaisten painostusryhmien rahoittamiseen. Pikettyn mielestä tehokas progressiivinen tulo- ja varallisuusverotus on tärkeä keino tuloerojen hillitsemisessä ja demokratian turvaamisessa. Hän esittää mielipiteen, että tuloverotuksessa korkein marginaaliveroprosentti voisi olla hyvinkin 80 prosentin luokkaa.
Vielä enemmän Piketty painottaa varallisuusverojen tarpeellisuutta ja esittää lopulliseksi tavoitteeksi globaalin pääomaveron. Varallisuusverotus ei ole Pikettyn mukaan vain yksi keino tulojen hankkimiseksi valtioille, vaan se on myös tärkeä väline taloudellisten valtasuhteiden läpinäkyvyyden turvaamisessa. Varallisuusverotus, samoin kuin perintöverotus pakottaa viranomaiset pitämään kirjaa verovelvollisten omaisuudesta ja sen eri muodoista. Se mahdollistaa myös luotettavien varallisuustilastojen julkaisemisen. Tehokas varallisuusverotus edellyttää veroparatiisien sulkemista, pankkisalaisuuden rajoittamista ja eri valtioiden yhteistyötä suurten varallisuuksien piilottamisen estämiseksi. Tässä on tapahtunut mielenkiintoista kehitystä, kun viime vuosina jopa Yhdysvallat on alkanut vaatia ulkomaisilta pankeilta tietoa kansalaistensa pankkitileistä ja sijoituksista Sveitsissä ja muissa maissa.
Pikettyn kirja ei ole ensi sijassa teoreettinen teos, vaan ennen muuta empiirinen tutkimus. Kirjan tilastoaineistot ovat kuvailevia eivätkä ne nojaudu mutkikkaisiin talousteoreettisiin tai matemaattisiin malleihin. Kirja on esitystavaltaan melko yleistajuinen, mikä myös selittää sen suosiota. Piketty kommentoi terävästi monia ajankohtaisia kysymyksiä alkaen hyvinvointivaltion kohtaloista ja päätyen ”valtiottoman rahan” eli eurojärjestelmän epäonnistumiseen.
Piketty ei sivuuta kokonaan teoreettisia kysymyksiä, mutta tältä osin kirja on vähemmän vakuuttava. Kirjan kanteen on kirjoitettu ison kirjaimin ”Capital”, ja voisi odottaa, että Piketty olisi enemmänkin paneutunut pääoman olemukseen. Hän kuitenkin vain nojautuu vallitsevan taloustieteen arkikäsityksiin pääomasta tuotannontekijänä, joka työn ohella osallistuu tuotannon tulosten tuottamiseen ja jakamiseen. Hän nojautuu tavanomaiseen ajatusmuotoon, jonka mukaan pääomatulot ovat tuloa, joka maksetaan pääomalle tai pääoman omistajalle pääoman suorittamista palveluista. Yhdessä kohdassa hän jopa puhuu laitteiden palkitsemisesta voitoilla, ikää kuin koneet ja laitteet vaatisivat itselleen palkkiota toiminnastaan (”remuneration of equipment”, s. 204).
Piketty on kyllä kriittinen vallitsevan taloustieteen monia teesejä kohtaan, mutta neoklassiseksi kutsutun teorian tai valtavirtateorian (”mainstream economics”) peruskäsitteistä ja ajatusmalleista hän ei ole irtautunut.
Kirjan nimi antaa – ilmeisen tarkoituksellisesti – kuvan, että teos olisi jonkinlainen Karl Marxin Pääoman vastine tälle vuosisadalle. Piketty myös kommentoi Marxia muutamissa kohdin. Nämä kohdat kuitenkin paljastavat, että Piketty ei juuri tunne Marxia. Oudoin on Pikettyn väite, että Marx kiisti teknologisen kehityksen mahdollisuuden ja oletti, että tuottavuuden kasvu on nolla: ”Marx totally neglected the possibility of durable technological progress and steadily increasing productivity.” (s. 10) ”Marx’s theory implicitly relies on a strict assumption on zero producitivty growth” (s. 27).
Jokaiselle Marxin Pääomaan tutustuneelle pitäisi olla varsin selvää, että Marx toistuvasti korosti kapitalismille ominaista työn tuottavuuden jatkuvaa kasvua, teknologisia mullistuksia ja tieteen kasvavaa merkitystä tuotannossa. Paljolti Marxilta esimerkiksi Joseph Schumpeter omaksui käsityksen kapitalismista dynaamisena, alati muutoksessa olevana tuotantojärjestelmänä, jossa ”luova tuho” vie tuottavuutta uusille entistä korkeammille tasoille.
Työn tuottavuuden kohoaminen sisältyy Marxin Pääoman perusteoriaan eikä se ole mikään siitä irrallinen ajatus. Marx kirjoitti, että ”pääoman sisäisenä vaistona ja jatkuvana tendenssinä on työn tuotantovoiman kohottaminen” (Pääoma I, 10. luku). Hän liitti tämän suoraan päätelmiin, joilla on merkitystä tulonjaon kehitystä arvioitaessa. Työn tuotantovoiman kasvu mahdollistaa tavaroiden halpenemisen. Se merkitsee lopulta sitä, että työvoiman uusintamiseen tarvitaan aikaisempi pienempi osuus koko työpanoksesta. Marx johti kapitalismille ominaisesta teknologisesta kehityksestä ”suhteellisen lisäarvon” periaatteen, joka käytännössä ilmenee siinä, että reaalipalkat jäävät jälkeen työn tuottavuuden noususta ja pääoman osuus tuotannon arvosta kasvaa.
Tällaista Marxin teoreettisesti luonnehtimaa prosessia Piketty ei näytä tuntevan. Sen sijaan hän toistaa yksinkertaista ajatusta pääoman tuoton ja talouskasvun suhteesta. Jos pääoman tuottoaste prosentteina on talouskasvua suurempi, pääomanomistajien tulot kasvavat nopeammin kuin väestön tulot keskimäärin. Epäselväksi jää, mihin tämä tuottoaste perustuu ja miksi se sitten on talouskasvua suurempi.
Ottaen huomioon Pikettyn kirjan ambitiot ja sen, että Piketty näkee tarpeelliseksi mainita Marxin ja kommentoida hänen teoksiaan, olisi ollut toivottavaa, että hän olisi myös tutustunut Marxiin paremmin eikä tyytynyt ylimalkaisiin, joiltakin osin selvästi virheellisiin tulkintoihin. Marxin teoria olisi sitä paitsi avannut joihinkin peruskysymyksiin syvällisemmän näkökulman. Marxilaisesta näkökulmasta Pikettyn näkemykset ”pääoman tuotosta” ovat pikemminkin vulgaaria arkiajattelua, Marxin arvostelemaa ”vulgaaritaloustiedettä” vakavan teorian asemesta. Tämä on kuitenkin teoksen kokonaisuuden kannalta sivuhuomautus, eikä se vähennä Pikettyn teoksen tärkeimmän sanoman merkitystä ja poliittista painavuutta: on tullut aika panna suitsia tulo- ja varallisuuserojen kasvulle.
Pertti Honkanen
