Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta kansanäänestyksestä, jossa suomalaisten enemmistö (56,9 %) äänesti Euroopan unioniin liittymisen puolesta. Olin itse tuolloin 17-vuotias lukiolainen enkä siis saanut vielä äänestää. Seurasin kuitenkin keskustelua aktiivisesti ja olin vahvasti ei-puolen hengessä mukana.
Vaikka en silloin ymmärtänyt yhteiskunnasta yhtä paljon kuin nyt (ainakin toivoakseni ymmärrykseni on iän myötä kasvanut eikä vähentynyt), tässä asiassa ei ole tarvinnut takkia käännellä. Päinvastoin: tietyt uhkakuvat ovat toteutuneet siinä määrin, että toteutuneiden kehityskulkujen ennustaminen ennen kansanäänestystä tuskin olisi ollut kovinkaan uskottavaa vaan olisi tuonut pelottelijan ja mustamaalaajan leiman: nopeasti, ilman kunnollista kansalaiskeskustelua saati kansanäänestysrtä toteutettu Emu-jäsenyys ainoana Pohjoismaana, nettosaajan roolin muuttuminen koko ajan enemmän maksavaksi nettomaksajaksi, eurokriisi ja osallistuminen muiden maiden velkojen maksuun käytännössä saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastamiseksi, liittovaltiokehityksen ja Nato-yhteensopivan sotilaallisen integraation eteneminen sekä uusimpana kauppasota Venäjää vastaan. Lähitulevaisuudessa tulossa voi olla vielä esimerkiksi pysyvä vastuu muiden maiden pankkien pelastamisesta osana pankkiunionihanketta sekä suuryhtiöiden vapauksia demokratian kustannuksella korostava TTIP-vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa.
On kuitenkin huomattava, että nämä ovat suureksi osaksi asioita, jotka eivät ole vääjäämättä seuranneet kansanäänestyksen tuloksesta eli EU-jäsenyydestä, vaan ovat Suomen osalta olleet omien poliitikkojemme tekemien valintojen tulosta. Emuun ei olisi ollut pakko liittyä eikä kriisimaiden tukipaketteihin tai Venäjä-pakotteisiin olisi ollut pakko osallistua. Näihin päätöksiin ei mitenkään voi ulottaa sitä mandaattia, jonka 56,9 prosenttia suomalaisista 20 vuotta sitten antoi. Silloin ei monista näistä asioista ollut tietoakaan, korkeintaan hatara aavistus.
Kuvaavaa oli, että kun Emu-jäsenyydestä päätettiin vuonna 1998, kansanäänestysvaatimukset torjuttiin sillä, että asiasta päätettiin jo EU:hun liityttäessä. Kuitenkin EU-kansanäänestyksen alla oli vakuutettu, että Emu-jäsenyydestä päätetään erikseen, jos sellainen koskaan edes ajankohtaiseksi tulee. Toinen vastaava esimerkki on se, kuinka EU-jäsenyys uitettiin Suomen perustuslakiin: liittymisen ei katsottu vaativan perustuslain muuttamista, jolloin asiasta saatettiin päättää ilman perustuslainsäätämisjärjestystä. Muutama vuosi sitten jäsenyys kuitenkin lisättiin Suomen perustuslakiin sillä perusteella, että kun kerran EU:ssa jo ollaan, merkintä on vain tosiasian tunnustamista. Lopputulos on se, että nyt EU:sta eroaminen vaatisi perustuslainsäätämisjärjestyksen, vaikka liittyminen ei vaatinut.
Osasivat jotkut sentään ennakoida kehitystä varsin osuvastikin. Silläkin uhaslla että tulee mainostettua ihan väärää lehteä, täytyy sanoa että Helsingin Sanomien internetarkisto on lehden tilaajille verraton etu, jolla lähihistoriasta kiinnostunut löytää helposti ties mitä. 21.5.1994 lehdessä on haastateltu EU-jäsenyyden vastustajien yhtä keulahahmoa, professori Jan-Magnus Janssonia. Toimittaja Arto Astikaisen kirjoittamassa jutussa Jansson arvioi, että Venäjän-politiikka kuuluu asioihin, jotka EU haluaa alistaa yhteiseen ulkopolitiikkaansa:
”’Mielestäni emme voi ilman muuta lähteä siitä, että EU silloin ottaa huomioon kaikissa olosuhteissa Suomen edut ja näkökohdat. Suomi voi vastoin tahtoaan joutua tilanteeseen, jossa sen Venäjän-politiikan perinteiset linjat muuttuvat.’ Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi Venäjän vastainen pakotepäätös. ’Mielestäni Suomen olisi EU:n jäsenenä pyydettävä lupa jäädä pakotteiden ulkopuolelle.'”
Aiemmin, 11.1.1992 Pekka Vuoriston tekemässä jutussa kerrottiin Janssonin sanoneen hallituksen EY-selontekoa kommentoidessaan muun muassa näin: ”’Miten voisimme olla puolueettomia konfliktissa, missä EY on osapuolena’, Jansson kysyi ja otti esimerkiksi tilanteen, jossa EY tukisi Ukrainaa Venäjän ja Ukrainan konfliktissa.”
Tuolloin kumpikin asia kuulosti vain kaukaiselta visiolta, nyt ne ovat totisinta totta.
Oli tietysti hyvä asia, että EU-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys, vaikkakin siihen liittyi joitakin ongelmia, kuten ajoitus ja määräenemmistösäädösten kiertäminen. Suomen, Ruotsin ja Norjan kansanäänestyksethän ajoitettiin tarkoituksella siten, että EU-myönteisimmässä maassa, Suomessa, äänestys oli ensin ja EU-kielteisimmässä Norjassa viimeisenä. Näin pyrittiin eräänlaiseen dominoefektiin, jonka tuloksena kaikki kolme maata liittyisivät unioniin. Suomen ja Ruotsin kohdalla tämä onnistui, Norjan ei. Eduskunnassa liittymissopimus vaati kahden kolmasosan enemmistön tullakseen hyväksytyksi (vaikka ehkä siis olisi pitänyt vaatia jopa perustuslainsäätämisjärjestyksen eli kiireellisenä 5/6 enemmistön), mutta kansanäänestyksessä katsottiin riittäväksi yksinkertainen enemmistö, johon vedoten sitten vaadittiin jäsenyyttä vastustaneitakin kansanedustajia äänestämään jäsenyyden puolesta.
EU:ssa nyt kuitenkin ollaan ja pysytään. Suomi sieltä tuskin eroaa ennen kuin siinä vaiheessa, kun koko EU alkaa hajota – ennemmin tai myöhemmin sille kai käy samoin kuin aiemmillekin yhdentymisyrityksille Euroopan historiassa. Kansanäänestystä muisteltaessa on nyt kuitenkin olennaista muistaa, miten paljon EU ja Suomen jäsenyys siinä ovat 20 vuodessa muuttuneet. Kansanäänestyksen kyllä-tuloksesta ei enää voida hakea legitimiteettiä juuri millekään, mitä EU:ssa nykyään tapahtuu. Uusia kansanäänestyksiä olisi jo ollut syytä pitää esimerkiksi Emu-jäsenyyden tai EU:n perustuslain yhteydessä. Lähivuosina voi olla jälleen edessä EU:n perussopimuksen uudistaminen, jolloin kansanäänestysvaatimus tulee taas ajankohtaiseksi.
