Hyvinvointivaltion rakenteet ovat vähitellen vaarassa murskaantua täysin uusliberalismin ja globaalin kapitalismin paineessa. Kreikka, Espanja, Portugali ja Iso-Britannia näyttävät mallia radikaalista sosiaalis-taloudellisten saavutusten purkamisessa. Saksassa Schröderin ja Fischerin punavihreä hallitus suoritti niin perusteellisen sosiaalivaltion rakenteiden alasajon, että kristillisdemokraattien ja liberaalien hallituksen liittokansleri Merkelin johdolla ei tarvinnut tarttua hyvinvointivaltiota heikentäviin toimenpiteisiin. Tuloksena Saksassa on syntynyt laaja halpapalkkasektori, lapsiköyhyys on kaksinkertaistunut, eläkeikä on nostettu 67 vuoteen ja tulevia eläkeläisiä uhkaa vanhuuspäivien vietto toimeentulominimin alapuolella.
Nykyinen hallitus ja hyvinvointivaltion tulevaisuus Suomessa
Suomessa on vaarana, että Jyrki Kataisen (kok.) sateenkaarihallituksen johdolla kuljetaan hyvinvointivaltion romahduttamisen suuntaan. Kansan Uutisten verkkolehdessä suorastaan suitsutetaan hallituksessa olon siunauksellisuutta (Tuula Kärki: Sisällä päättämässä vai ulkona vastumassa?). Kuopiolainen vasemmistoliiton kansanedustaja Erkki Virtanen suitsuttaa: ”Hallitusneuvotteluissa saimme läpi 60 % tavoitteistamme ja sen jälkeen on tullut vielä 20 % lisää.” Samassa artikkelissa Annika Lapintie vakuuttaa: ”Minulle on tärkeää, että työn vaikutukset näkyvät tämän hetken ihmisten arkipäivässä. Kun esimerkiksi tehdään parannus pienimpään työttömyysturvaan, se näkyy niidenkin ihmisten elämässä, jotka eivät jostain syystä ymmärrä äänestää vasemmistoliittoa.” Siksi hänelle ei ole tärkeää kannatuksen kasvattaminen, vaan politiikan sisältö on ensisijainen.
Saksassa Schröderin ja Fischerin punavihreä hallitus teki sosiaalivaltion alasajopäätökset vuonna 2003. Ne astuivat voimaan vasta vuoden 2005 alussa. Vuoden 2004 lopulla syntyi spontaanisti laaja protestiliike, joka vastusti Hartz-IV-lainsäädännön avulla tuotettua sosiaalivaltion alasajoa. Mielenosoitukset tulivat liian myöhään. Ne eivät myöskään saaneet tukea sosiaalidemokraattiselta puolueelta eikä ay-liikkeeltä.
Onko nyt Suomessa menossa samankaltainen kehitys? Pääministeri Katainen totesi yhdessä haastattelussa, että on tärkeää tehdään päätöksiä nyt. Hänen mukaansa välttämätöntä ei ole se, että ne astuvat välittömästi voimaan. Hallituksessa on saatu joitakin väliaikaisia parannuksia, muun muassa työmarkkinatuen puolisovähennys. Virtanen hehkuttaa Kansan Uutisten artikkelissa, että ”kaikkien köyhemmille työmarkkinatuen, toimeentulotuen ja asumistuen saajille osoitettiin 400 miljoonaa rahaa lisää vuodessa”. Hän jatkaa: ”Kolmessa viikossa sain enemmän aikaan kuin 8 vuodessa.” Jos tämä olisi koko totuus hallituksen politiikasta, niin vasemmistoliiton osallistuminen olisi oikeutettua.
Mutta, mutta… Kataisen sateenkaarihallitus on tehnyt päätöksiä, joilla on pitkäaikaisia ja pelottavia vaikutuksia lähitulevaisuudessa. Vaarana on, että nimenomaan vähätuloiset tulevat maksamaan katkerasti hallituksen politiikasta. Yksi suuri skuuppi työnantajalle oli päätös alentaa yhteisöveroa. Se oli lähes miljardin euron kädenojennus pääomapiireille. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin oli helppo kritisoida hallituksen antamaa miljardin euron helpotusta yrityksille (Kauppalehti 21.3.2013)
Nykyisen suomalaisen hyvinvointivaltion rakenteitavat uhkaa erityisesti kuntasektorille tulevat kahden miljardin euron säästöt, joista yksi miljardi tulee tehdä suorilla leikkauksilla ja toinen pitäisi ”juustohöylätä”. Säästöt on tarkoitus toteuttaa vuoteen 2017 mennessä. Esimerkiksi Jyväskylässä on laskettu, että vuoden 2017 loppuun mennessä valtion edellyttämien säästöjen hintalappuun kertyy noin 50 miljoonaa euroa. Kun talous on jo valmiiksi heikko, tilanteesta ei selvitä perinteisin keinoin. Kaupunginjohtaja Markku Andersson toteaa tilanteesta: ”Tuo 50 miljoonaa euroa on sellainen summa, että ilman erityisiä toimia rakenteiden ja palveluverkkojen ja muun sellaisen osalta, se ei tavanomaisilla toimilla onnistu.” (http://yle.fi/uutiset/rakenneuudistus_alkaa_karsia_palveluja/6834011) Vasta vuonna 2017 nähdään nykyisen hallituksen politiikan todellinen luonne ja sisältö.
Hallituksen määräämät säästötalkoot edistävät ensinnäkin tasaveroon siirtymistä. Ympäri Suomea eri paikkakunnilla nostetaan kunnallisveroa, joka tunnetusti on tasavero. Esimerkiksi reilusti yli kolmasosa Pohjois-Pohjanmaan kunnista suunnittelee korottavansa kunnallisveroprosenttia ensi vuodelle (Kaleva 21.11.2013; vrt. esim. http://yle.fi/uutiset/tuloveroprosentin_korotus_monelle_kymenlaakson_kunnalle_vasta_viimeinen_oljenkorsi/6768696).
Tulevat säästötoimet ovat kohdistumassa ennen kaikkea koulu-, terveys- ja sosiaalisektorille. Kunnissa ollaan nyt kovaa vauhtia lakkauttamassa pieniä kouluja, heikentämässä kouluverkkoa ja lakkauttamassa lukioita. Samaan aikaan suomalaisten koululaisten oppitulokset näyttävät heikentyneen. Seuraavissa PISA-tuloksissa suomalaiset koululaiset eivät enää välttämättä ole kärjessä. Tämä tarjoaa oivan mahdollisuuden kokoomukselle palata 90-luvun lopun projektiin suomalaisen peruskoulun olennaisesta heikentämisestä ja koulutussektorin avaamisesta yksityistämiselle. Palataan siihen keskusteluun, jota jo 90-luvun lopulla käytiin: ”Peruskoulu ei onnistu” (Kalevan pääkirjoitus 12.5.1999). Niinpä tuolloin jo vaadittiin ”kiireisiä uudistuksia”, jotka jäivät PISA-menestyksen vuoksi tekemättä.
Sama on tapahtumassa terveys- ja sosiaalipuolella. Kunnissa lakkautetaan pieniä ja toimivia terveyskeskuksia, ja tilalle on tulossa byrokraattisia toimimattomia suurterveyskeskuksia. Näin esimerkiksi Oulussa on suunniteltu toimittavan. Tämä avaa loistavia mahdollisuuksia yksityistää ja tarjota kansainvälisille suuryrityksille entistä suurempaa siivua terveys-, hoiva- ja sosiaalipalveluista. ”Rannalle” tässä kehityksessä jäävät ne, joilla ei ole varaa maksaa. Nykyisen hallituksen päätökset tulevat näkymään katastrofaalisella tavalla vuodesta 2017 lähtien. Vaarassa ovat kaikki nykyisen ns. hyvinvointivaltion rakenteet.
Vasemmisto, uusliberalismi ja radikaali oikeiston eteneminen
Yksi keskeinen kysymys keskusteltaessa Vasemmistoliiton osallistumisesta kokoomusvetoiseen hallitukseen on: Miten uusliberalistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa toteuttavasta hallituksesta käsin Vasemmistoliitto voi kehittää uusliberalismin vastaista poliittista strategiaansa ja taktiikkaansa?
Vasemmistolaiset puolueet eivät ole kyenneet kehittämään minkäänlaisia realistisia vaihtoehtoja nykyisen globaalin finanssikriisin uusliberalistiselle hegemonialle. Länsi-Euroopan sosiaalidemokratia ja siitä vasemmalla oleva eurooppalainen vasemmisto on yrittänyt etsiä nykyisille ongelmille ja kriisille vaihtoehtoa usein ainoastaan uusliberalistisen paradigman sisäpuolella. Todellista uskottavaa vasemmistolaista vaihtoehtoa ei uusliberalistiselle nykymenolle ole kyetty kehittämään. Saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin mukaan ongelma ei ole pelkästään vasemmiston, vaan kaikkien ”markkinakapitalismin puhtaalle opille” vaihtoehtoa hakevien. Beckin mukaan uusliberalismin kokemasta konkurssista huolimatta ei ole olemassa vaihtoehtoa taloudessa eikä politiikassa.
Uusliberalistinen yhteiskunta- ja talouspolitiikka ja vasemmiston neuvottomuus ovat avanneet valtavan läpimenoaukon radikaalin oikeiston puolueille. Tanskassa, Norjassa, Itävallassa ja Ranskassa radikaalin oikeiston puolueet ovat suurempia ”työväenpuolueita” kuin vasemmiston puolueet. Sama kehityssuunta on menossa Suomessa.
Ranskan uusoikeiston ja radikaalin oikeiston keskeisen ideologin Alain de Benoistin mukaan vasemmisto on luopunut Marxin harjoittamasta kapitalismin radikaalista kritiikistä. Tämä on johtanut työväenliikkeen ”kulutuksellisen konsensuksen tielle”. Hänen mukaansa vasemmiston ainoa tavoite on enää kapitalismin ”moraalinen” kritiikki, joka on johtanut vasemmistopuolueet pois politiikan sfääristä ja vieneet ne moralismiin, joka lähinnä muistuttaa ”kristillistä hyväntekeväisyyttä”. Näin on ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus korvattu organisoidulla säälillä”, jota kohdistetaan globalisaation ja uusliberalismin jalkoihin jääneille uhreille. Mutta ei enää työläisille tai proletariaatille.
Vasemmisto ei kykene enää kyseenalaistamaan radikaalilla tavalla nykyistä järjestelmää. ”Vaatimukset esitetään enää vain yksittäisinä sen sijaan, että muodostettaisiin yhteinen rintama yhteistä vihollista vastaan”, lataa Benoist. Hänen mukaansa ”radikaali vasemmisto tuhlaa voimiaan mieluimmin marginaalisissa taisteluissa”. Niitä ovat Benoistin mielestä: illegaalien maahanmuuttajien tukeminen, uusfeminismi, kamppailu aborttioikeuden laajentamiseksi, mietojen huumeiden laillistamiseksi, seksuaalisen häirinnän tuomitsemiseksi ja homoavioliittojen tukemiseksi – ”kaikki asioita, jotka ovat kansalle yhdentekeviä, joihin se epäilemättä jopa reagoi negatiivisesti”. Benoist yhtyy ranskalaistutkija Emmanuel Toddin tilanneanalyysiin: ”Kääntymys talousliberalismiin, finanssikapitalismin hyväksyminen, kyyninen karrierismi korkeimpien toimitsijoiden keskuudessa: sosialistisen puolueen petos vasemmiston arvojen suhteen on ilmeinen.”
Jos vasemmisto haluaa estää radikaalin oikeiston poliittisen voiman kasvun ja hyvinvointivaltion tuhoutumisen, sen tulee olla selvä uusliberalistisen talous- ja yhteiskuntapoliittisen kehityksen vastavoima. Se ei voi onnistua sellaisesta hallituksesta käsin, joka toteuttaa uusliberalistista politiikkaa.
