Samuli Tiikkajakin innostui 5.10. Helsingin Sanomien Lauantaiesseessään tukemaan klassisen musiikin perinteisiä konserttikäytäntöjä toteamalla, että vallitsevan konserttietiketin avulla itse musiikki pääsee parhaalla mahdollisella tavalla esille. Sysäsiköhän Tiikkajankin nyt kirjoittamaan oman lehden kolumnisti Mari Koppinen, joka maaliskuussa halusi räjäyttää orkesterikulttuurin? Vaikka räjäyttäminen olisikin tarpeetonta, minä en sentään ole kaivannut Tiikkajan otsikon mukaisesti lisää jäykistelyä konsertteihin. Nykykäytäntö riittää.
Tiikkaja kirjoitti kuitenkin samassa yhteydessä mielenkiintoisemmastakin kysymyksestä eli keskiluokkaisista näyttäytyjistä, jotka ilmestyvät klassisiin konsertteihin erottuakseen edukseen rahvaasta. Tai ainakin heidän oletetaan tekevän niin – tuskin kukaan sentään tunnustaa moista. Mutta onko tällainen oletus enää ollenkaan ajankohtainen vai onko se yhä enenevässä määrin vain menneen talven lumia?
Tarja Halosen kanssa pääsee samoihin musiikkipiireihin kuuntelemalla Joe Cockeria ja Paavo Arhinmäen kanssa samoihin piireihin kuuntelemalla räppiä. Karita Mattila ja Viktoria Mullova ovat esittäneet klassisen lisäksi jazzia ja Iiro Rantala puolestaan klassista. Pori Jazziakin on väitetty näyttäytymispaikaksi ja kohta kai samaa sanotaan Maailma kylässä -tapahtumastakin. Näyttää siltä, ettei klassisella musiikilla olisi enää sellaista erityisasemaa, että sitä harrastamalla voisi nostaa sosiaalista asemaansa nimenomaan siksi, että on kyse klassisesta musiikista. Klassisesta musiikista aidosti innostuneet tuskin hetkahtavat, jos joku käy katsomassa Carmenia tai kuuntelemassa Eine kleine Nachtmusikia eivätkä populaarimusiikin harrastajat ole edes paikalla bongaamassa julkkiksia – tavisten paikallaolon tarkkailusta nyt puhumattakaan.
Jos jotain musiikkia harrastamalla voisi vielä mitenkään kuvitella nostavansa statustansa, olennaista ei ole musiikin klassisuus vaan kompleksisuus. Eli ei Mozartia vaan Weberniä, ei Ellingtonia vaan Braxtonia, eikä Abbaa vaan Zappaa, ja tällaisten valintojan tekijöistä yritetään sitten haistella mahdollisen teeskentelyn astetta. Tähän nähden Ilkka Malmbergin hyvän kulttuuritahdon mukainen pyrkimys ymmärtää Saariahoa ja Heinistä on mielenkiintoinen tapaus: ainakaan hän ei vain mennyt muina miehinä kuuntelemiinsa konsertteihin ja yrittänyt pönöttää paikallaan pokkaansa pitäen, vaan kirjoitti jo ennakolta julkisesti, että hän haluaisi kuulua siihen joukkoon, joka ymmärtää vaikeana pidettyä nykymusiikkia. Lisäksi hän avoimesti totesi, ettei oikein onnistunut ymmärtämään kuulemaansa. Haluan uskoa, että hän joskus tulevaisuudessa onnistuu.
Mutta mitä tapahtuisi, jos lopultakin luovuttaisiin kokonaan spekuloimasta – aiheellisesti tai aiheettomasti –, onko klassinen musiikki ennen kaikkea jokin eliitin juttu? Myönnettäisiin samalla, että muistakin musiikin lajeista löytyy huikeaa taiteellisuutta, äärimmäistä virtuoosisuutta, syvällisyyttä, äärimmäistä avantgardismia ja kunnianhimoa. Lisääntyisivätkö perussuomalaishenkiset valitukset, että sinfoniaorkesterit ja oopperat ovat rahastusautomaatteja, joiden tukeminen kansan varoin on lopetettava? Ja muistuttaisivatko kalliit laitokset siitä, kuinka suosittuja ne ovat, minkä itse kukin voi todeta yrittäessään ostaa lippuja loppuunmyytyihin esityksiin? Popularisoituisivatko ohjelmistot vai yritettäisiinkö sittenkin jotenkin todistaa, että klassinen musiikki on sitä parempaa musiikkia, jota kannattaa tukea silloinkin, kun kansa putoaa kelkasta?
No yhteiskunnan tuen klassinen musiikki ansaitsee jo pelkästään musiikkikulttuurin moninaisuuden säilyttämisen takia, ja tätä moninaisuutta säilytettäessä klassisella musiikilla näyttää olevan korostuneen voimakkaasti ainakin kaksi vastakkaiselta näyttävää tehtävää: pitkän perinteen vaaliminen ja mitä radikaaleimpien uutuuksien esittäminen – niin radikaalien, ettei sellaisille ole populaarimusiikissa juuri koskaan tilaa. Tällaisten tehtävien takia klassinen ohjelmistosuunnittelu ei tunnu helpolta enkä usko, että edes kaikkein perinteisimmiltä vaikuttavia ohjelmistoja laaditaan silkalla automaattiohjauksella, vaan eivätköhän ne ole tulosta eri suuntiin repivistä toivomuksista ja vaatimuksista.
Jotkut konsertit voivat ohjelmistollaan hämmentää yleisöä, joka yleensä ratkaisee tilanteen kohteliaan jäykillä ja muodollisilla suosionosoituksilla. Vai kaipaako joku vielä Stravinskyn Kevätuhrin kantaesityksen kaltaista mellakkaa? Onnistuneen konsertin jälkeen ainakin itsestäni tuntuu jokseenkin yhdentekevältä, huomaako kukaan, että olen paikalla, ja olennaista on se, että oma olemassaoloni tuntuu mielekkäämmältä kuin ennen konserttia. Sellaisissa konserteissa haluaa kuulla hiiskumatta aivan kaiken. Vaikka osa yleisöstä tosiaankin vain pönöttäisi paikalla näyttäytymässä, aina on olemassa riski, että joku heistäkin havahtuu huomaamaan, kuinka upeaa konsertin musiikki onkaan…