Työväenmuseo Werstaan suuri homonäyttely kysyy yleisöltään, mitä sieltä puuttuu. Sieltä puuttuivat ainakin kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin. Se kertoo jo ennestään tuttua tarinaa, kadoksissa olevaa suurta homotarinaa ei sielläkään näy. Käsittelemättä jää myös esimerkiksi Gay Shame -liike, joka vastustaa Pride-tapahtumien ylpeyden politiikkaa.
Tampereen Työväenmuseo Werstaan homonäyttelyssä ”Hilpeys ja ennakkoluulo” tunnetaan myötätuntoa murheellisia kohtaan renessanssin Boccaccion Decameronen tapaan, mikä on oikeastaan meidän kaikkien velvollisuus ja mitä vaaditaan erityisesti niiltä, jotka itse ovat joskus tarvinneet lohdutusta ja saaneet sitä toisilta. Näyttelystä puuttui kuitenkin valitettavasti liian paljon älyä, ymmärrystä ja oivallusta niitä ihmisiä ja ihmiskohtaloita kohtaan, joille haluttiin nyt muodinmukaisesti osoittaa ymmärrystä ja kunnioitusta: ne oikeat, enemmistön muodostavat ja piilossa pysyttelevät suomalaishomot, joiden historiaa ja menneisyyttä ei voi löytää vain yksisilmäisesti eilisen lehtiin tuijottelemalla ja arkistoja penkomalla, vaan etsimällä rivien välistä väitettyjen totuuksien takaa vihjeitä siitä, minkä kaikki muut tuntuvat hyvin tietävän paitsi Werstaan homonäyttelyn tekijät ja setalaiset: ettei oikea homo ole aina homo eikä varsinkaan halua itseään sellaiseksi kutsuttavan eikä luokiteltavan sivistyneessä maailmassa.
Eikä maailma ole sivistynyt, jos uskoo Baudelairen vakuutteluihin siitä, että sivistys ei merkitse kaasua, ei höyryvoimaa eikä pöytien tanssittamista, vaan se merkitsee perisynnin vähentämistä. Siksi oli älyllistä epärehellisyyttä jättää näyttelystä pois nykyhomoutta älyllisesti kritisoiva anarkistinen ”Musta rintama”, joka on koko sateenkaaren kääntöpuoli, muistutus kaikista niistä ihmisistä, joilla ei ole mahdollisuutta – eikä edes kenties halua – olla ylpeästi esillä ja ulkona. ”Mustan rintaman” Gay Shame -liike on vastaus (ja vastustusta) Pride-tapahtumien ylpeyden politiikkaan. Musta muistuttaa siitä, ettei ylpeys ole useinkaan se ensimmäinen tunne, kun huomaa olevansa erilainen, ulkopuolinen, sopeutumaton. Se tunne on häpeä. Kuten anarkistien Musta homous -teoksessa todetaan:
”Toisaalta ylpeys ei ole kovin hedelmällinen pohja muutosvoimille, häpeä sen sijaan kasvattaa vastarintaa. Me kysymme myös, missä ovat kaikki ne, jotka eivät sopeudu kaksijakoisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden malleihin? Mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyksi? Meiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, meitä vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvomme erilaisille, mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Samaan aikaan meitä kahlitaan häpeällä siitä, ettemme kuulu joukkoon, emme koe veljeyttä tai sisaruutta, emmekä toivo normaalia elämää. Me emme aio astua kaapista ja paljastaa kasvojamme. Me emme tahdo olla sopivia sopeutuvaisia. Me elämme häpeän varjossa, ja varjoista käsin me murennamme normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.” (Suomennos kirjoittajan teoksesta Egyptin prinssi ja muita homonovelleja.)
Michel Foucault väitti homouden joutuneen 1700-luvulla pannaan, kun hulluus eristettiin yhteiskunnasta ja miesten välisestä ystävyydestä tuli jotenkin likainen käsite samaan aikaan, kun Goethe keksi Vaaliheimolaiset-romaanissaan oikein sielujen sympatian – sielunveljeyden, joka kuvasi hyvin myös oikean homon perimmäistä olemusta. Ihmisen Goethe ymmärsi mikrokosmokseksi. Goethen mukaan jokainen esine oli mikrokosminen ilmaus makrokosmoksesta. Sitä oli ennen kaikkea ihmiseksi tullut luonto. Henki, maailmansielu, tuli muodoksi kaikkialla, sekä orgaanisessa että epäorgaanisessa luonnossa, ja ihmiseen vaikutti kaikelle muotoa antava idea ja voima. Goethellä kaikkeen luonnon moninaisuuteen kätkeytyvä ykseys ilmaisi itsensä magneettisessa virtauksessa, jonka ihminen tunsi vaaliheimolaisuutena.
Werstaan homonäyttelyn suurin puute on se, ettei se uskalla kurkistaa yli kliseisen setalaisen homokuvan museon ikkunan läpi vastapäiseen baariin ja nähdä siellä näitä tavallisia ja näkymättömiä ”vaaliheimolaisia” – sielunveljeystyöläisiä, lähiöiden paikalleen jämähtäneitä komeita lihaskimppuja ja aivonsa pellolle juoneita tylsimyksiä, jotka inhoavat nykyään muodikasta naismaista pintahomoutta.
Sen verran näyttelystä kuitenkin ymmärsi, että suomalaiselle nykyhomoudelle vaikuttaa muutamassa kymenessä vuodessa käyneen samaalla tapaan kuin 1920-luvulla Georg Lukácsin mukaan porvarilliselle ajattelulle, mille oli luonteenomaisena ja väistämättömänä piirteenä staattisuus, kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnallisen todellisuuden dynaamisia elementtejä. Se kykeni vain esittämään puolusteluja vallitseville oloille ja pyrki osoittamaan, että asioita oli mahdoton muuttaa.
Italialaisella Antonio Gramscilla oli monia tärkeitä oivalluksia siitä, kuinka porvarillinen valtaapitävä (hetero)ideologia toimi ja vaikutti. Hänen tärkein käsitteensä oli hegemonia. Tällä käsitteellä hän pyrki selittämään porvarillisen vallankäytön logiikkaa. Porvarillinen hegemonia tarkoitti hänen mukaansa käytännössä sitä, että yhteiskunnan hyväosaiset osasivat ja saivat selittää kaiken itselleen parhain päin julkisuudessa pitäen tiukassa otteessaan kaikkia yhteiskunnallisia instituutioita, joissa tavalliselle kansalle toistettiin heidän nöyryys- ja alistumisoppejaan, joiden mukaan ihmiset rituaalinomaisesti toimivat Nietzschen väittämän mukaan haluamatta tietää asioiden oikeaa ja todellista luonnetta.
Sateenkaarihomous on lajissaan pohjimmiltaan manikealaista näyttämisen politiikkaa ja taistelua tiedotusvallasta André Malraux’n romaanihenkilön Carcian tapaan, joka erosi intellektuellista siinä, ettei hän ollut sävyjen ja asteiden ihminen, jota olisi kiinnostanut totuus sinänsä ja ilmiöiden moninaisuus, vaan yksinkertaiset totuudet ja niiden mustavalkoluonne. Siksi pitää ymmärtää, ettei nykyhomouttakaan julkisesti homoutena suurelle yleisölle esitettäessä wittgensteinilaisittain voisi kukaan homo tehdä oikeaksi mitään sellaista, mikä omassa sydämessä näyttäytyy ilveilyltä ja epäaidolta, ihan samalla tavalla kuin Althusserin näkemys oli lähellä Gramscin ajatusta.
Althusser nimittäin vertasi käsitystään ideologiasta Freudin käsitykseen alitajunnasta: ideologia esitti niitä mielikuvia, joita yksilöllä oli omista todellisista elinehdoistaan, todellisuuden jäädessä kuitenkin aina piiloon. Siksi vallankumouksetkin söivät aina lapsensa ja muuttuivat omia alkuperäisiä ajatuksiaan vainoavaksi painajaisuneksi. Vapaus oli historiassa yhtä vaarallinen kuin eroottisuus. Esimerkiksi Georg Büchnerin näytelmässä Dantonin kuolema vapaus oli vahvasti eroottinen voima. Robespierre uskoi Dantonin haluavan pysäyttää valankumouksen valjakot bordellien eteen. Dantonia epäiltiin hänen halustaan raiskata vapaus, sillä Danton rinnasti vapauden huoruuteen. Ja ihan samalla tavalla kuin nykyhomo kokee traagista tuskaa mädätetyssä nykyhomoudessa, Dantonin samanlaisen suhteen vapauden ja vallankumouksen välillä huomasi siitä, miten hän ensin uhrasi kaikkensa asialleen kohdatakseen lopulta vain sen tyhjyyden.
Althusserilaisittain oli ikävä kiertää Werstaan homonäyttelyä, joka ei kertonut, kun ei osannut, ei halunnut eikä edes viitsinyt, sitä suurta kadoksissa olevaa homotarinaa, mikä olisi paljon mielenkiintoisempaa kuin katsella vitriinin läpi Tom of Finlandin iänikuisia ja ”kauas pilvet karkaa -machorakennusmies-lakimieshaavekuvia” ja muuta yhtä epäoleellista ja epäkiinnostavaa.
Kilteiltä museotädeiltä oli jäänyt oikeasta homoudesta huomaamatta netissä jatkuvasti roikkuva sekalainen homoseurakunta, jossa ovat muun muassa: homopuliukot, aggressiiviset tapaukset, väsyneet, köyhät, seinäruusut, stripparit ja seksityöläiset, itähelsinkiläiset, suohirviöt, narkomaanit, kotihiiret, nössykät, persoonallisuushäiriöiset, misogyynit, tylsät, morfiinikot, kassialmat, työttömät, linkolalaiset, kadunmiehet, karaoken ystävät, depressoituneet, melankolikot, lipiluikurit, vilauttelijat, hullut, säälittävät tapaukset, itseinhoiset, lukutoukat, anorektikot, bulimikot, antihomot, sulkeutuneet, pervot, friikit, loppuunpalaneet, fanaatikot, lahkolaiset, happopäät, diivat, mielipuolet, alkoholistit, rumat, lihavat, epäkypsät, jehikset, uskovaiset, ateistit, luulosairaat, pakko-oireiset, liian laihat, rumia tatuointeja omistavat, wannabe-gootit, kieroutuneet, rillirouskut, hysteeriset, samettihousujen omistajat, ällöt, tekopyhät, ikisinkut, polkkatukalliset, papparaiset, saamattomat, apaattiset, hedonistit, tossun alle jääneet, itsesääliin vajonneet, kehittymättömät, liian lyhyet tai pitkät homot, epäsuositut, naperokulliset, kummallisen kikkelin omistavat, ahdistuneet, kommunistit, kansallissosialistit, sitoutumiskammoiset, velalliset, takkutukat, hipit ja muut luonnottomuudet, rikolliset, vähämieliset, pulleat, risuparrat, vanhukset ja limaiset sedät, homohuorat, sikaniskat, kaljupäät, karvaiset homot, purjehduskenkiä omistavat, pullapojat, häpeäristit, marttyyrit, heittosäkit, ja perässä raahattavat vasemmistolaiset!
Eikä näyttely kertonut, miten sateenkaari lopulta himmeni osaksi bonusjärjestelmää ja homoudestakin tuli ”markkinavoimat päättää – homotkin ovat kuluttajia” – ajattelutavan mukaisesti 2000-luvulla poliittisesti korrekti osa yhteiskunnallisesti hyväksyttyä kulutus- ja kuritusjärjestelmää, mikä ei enää kyseenalaistanut valtaa anarkistisessa ja aggressiivisessa vuoden 1968 Stonewallin hengessä, saadakseen omalle olemiselleen hyväksynnän, vaan alistui nöyrästi tälle vaihdettavien seksuaali-identeettien kuluttajadiktatuurille. Tämä ritualisoituu symbolisesti Pridellä kerran vuodessa hurjasti bailaavaan sateenkaarikansaan. Heterollakin on lupa olla ”väärän kuningattaren päivänä” (kun kaikki kaupunkiheterot ovat lomalla) hetken niin homoa, että homoakin hirvittää. Homoräkälöiden homoparonit laskevat tyytyväisenä yökassojaan ja poliittiset homohuijarit sitä, kuinka monta mahdollista ääntä tälläkin marssilla tuli kalastettua takaa-ajatuksilla: kyllä valta oli aina yhden marssin arvoinen (vähän tätä samaa asiaa elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini tarkoitti, kun hän sanoi nykyisen kulutusyhteiskunnan olevan vain yksi fasismin muoto, joka oli kuristanut kaikkialle ulottuviin lonkeroihinsa myyttisen nuoruuden; kaikki valta oli aina anarkiaa, jossa valta nujersi historian ja luonnon seksuaalisuuden keinoin).
Eikä näyttelyyn kannata mennä ainakaan siksi, että sieltä saisi vahvistuksen Simone de Beauvoirin Toisessa sukupuolessa esittämälle väitteelle, että ihmisyyden ja seksuaalisuuden vankila oli jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan ja kasvatettu pahasti kieroon. Beauvoir nimittäin kirjoitti jotain niin tärkeää, että se olisi kannattanut ottaa yhdeksi näyttelyn kantavaksi teemaksi, kun sitä alettiin suunnitella: ”että maailmaan heitetyn subjektin elämä on raahustamista julmien tabujen ja typerien tapojen puristuksessa.” Hänen mukaansa saduilla peitetään puolet ihmiskunnan mahdollisuuksista: ”Valtavasti vapautta heitetään hukkaan ja koko olemassaolomme on katkera pettymys.”
Hilpeys ja ennakkoluulo -näyttely Työväenmuseo Werstaassa Tampereella 18.8. saakka.