Helsingin Sanomien kolumnisti Mari Koppinen kävi pari kuukautta sitten sinfoniakonsertissa ja halusi sen jälkeen räjäyttää orkesterien vuosisataisen konseptin. Miksi? Koppisen mielestä esiintyjien pokkurointi oli niin luutunutta ja muodollista, että oksat pois, vaikka orkesteri olikin hyvä ja ohjelma hieno. Ainakaan vielä orkesterit eivät ole kuitenkaan ilmoittaneet, että ne tulevat laittamaan toimintansa aivan uusiksi.
Mutta mitä ihmettä orkesterikonsertissa pitäisi sitten muuttaa ja miksi? Ei tarvitse pitkään kuunnella katusoittajaa huomatakseen, että yleensä musiikkia on paljon mukavampi kuunnella mukavassa tuolissa, sisätiloissa säiden vaihteluilta suojassa, meluttomassa ja akustisesti hyvässä tilassa eli konserttisalissa. Kalevi Ahon Luosto-sinfonian esitys Luostotunturin rinteellä on tämän säännön vahvistava poikkeus. Mutta eihän Koppinen ollutkaan räjäyttämässä Makasiinien savuavien raunioiden tilalle saatua Musiikkitaloa…
Kun klassista musiikkia esitetään välillä myös todella hiljaa, on toki järkevää, että yleisökin kuuntelee hiljaa. Yksittäiset yskimiset tuskin haittaavat, mutta jos yli tuhannesta kuulijasta puolet yskii, ei hiljaisesta musiikista kuulu mitään. Voi olla, että tällaiseen tapahtumaan on vaikea houkutella niitä peruskoulun teinejä, jotka vuodesta toiseen ovat suunnanneet kaiken energiansa ja tarmonsa paikallaan istumisen ja hiljaa kuuntelemisen vastustamiseen. Siksi ihmetyttääkin, että he kuitenkin käyvät vapaaehtoisesti elokuvissa ja seuraavat ilman väliaikaa kolmekin tuntia valkokankaan tapahtumia. Pitäisiköhän sinfoniakonsertteihin myydä popkornia ja limua, jotta levottomimmillakin olisi jotain puuhasteltavaa esityksen aikana? Tuoleihin pitäisi kai laittaa telineet eväille? Tämä pistää kyllä kysymään, kulkeeko elitismin raja keskittymiskyvyssä. Jos vika sen sijaan onkin siinä, että ohjelmistossa pitäisi olla jotain Tähtien sotaa, niin pitäisikö välillä kokeilla vaikka Holstin Planeettoja? Tavallista sotaa saa vaikka Šostakovitšin Leningrad-sinfoniasta. Luultavasti tällaiset teokset avautuvat televisio- ja elokuvamusiikkiin tottuneille melko vaivattomasti.
Orkesterien soittajat pukeutuvat yleensä hienoihin pukuihin, jopa frakkeihin, mutta eiväthän klassisen musiikin konsertit todellakaan ole ainoita, joissa esiintymisasuja on huolella mietitty: univormuja löytyy vaikka miltä rock-keikaltakin, jos yhtään viitsii asiaan kiinnittää huomiota. Kyse on vain tyylistä ja on vaikea uskoa, että klassinen musiikki lisäisi yhtään uskottavuuttaan, jos esiintyjät yrittäisivät pukeutua jonkin muun tyylin mukaisesti. Luulisi, että silläkin on merkitystä, tunteeko muusikko itse olonsa kotoisaksi käyttämässään esiintymisasussa. Esimerkiksi Sergei Redkin voitti viimeisimmän Maj Lind -pianokilpailun melko rennossa asussa ja jos Patricia Kopatchinskajasta tuntuu paremmalta soittaa viuluaan paljain jaloin, niin haitanneeko tuo ketään, kun musiikki on kaunista? Ehkä asuvalinnat eivät sittenkään ole ihan niin jäykkiä kuin mitä stereotyyppisten käsitysten mukaan voisi olettaa, ja jos joku haluaa konserttiin visuaalista vaihtelua, niin eikö silloin kannattaisi mennä balettiin tai oopperaan? Yleisöhän on ainakin Suomessa voinut jo jonkin aikaa pukeutua melko vapaasti – poikkeuksen muodostaa päällystakin vieminen Musiikkitalon konserttisaliin.
Jäävätkö orkesterikonserttien esiintyjät etäisiksi yleisölle? Kyllähän he aika monen metrin päässä ovat parvilla istuvista kuulijoista, mutta tervehtivät kuitenkin yleisöä kumartamalla, johon yleisö vastaa taputtamalla. Vai pitäisikö esiintyjien ja yleisön kätellä toisiaan? Kun musiikkia on esitetty, yleisö tavallisesti kiittää ja ilmaisee myös innostuksensa asteen taputtamalla. Onko tämä nyt sitten jäykkää pokkurointia vai yksinkertaisesti vain vaivatonta ja käytännöllistä? Kun moinen käytäntö on melko yleisesti tunnetukin, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi muuttaa? Voihan muusikoita haastatella, jos haluaa, ja joskus he ovat itsekin esitelleet konserttiaan, mutta jos musiikki kaipaa jotain selityksiä, niin niitähän voi laittaa ohjelmavihkoseen tai internetiin.
Näyttää siltä, että sinfoniakonserttien järjestelyillä – niillä jäykillä rakenteilla – on pyritty tekemään konserttien kuuntelemisesta helppoa, mukavaa ja vaivatonta. Luultavasti kyse on vain siitä, että mihin tahansa vieraaseen asiaan tutustumisessa on omat kynnyksensä, joten kannattaisiko klassiseen musiikkiin tutustua tämän takia ensin radiosta, äänitteiltä tai televisiosta, jonka jälkeen elävä esitys voisi tuntua vähemmän pelottavalta? Joka tapauksessa en oikein jaksa uskoa, että uutta yleisöä kannattaisi houkutella klassisiin konsertteihin tekemällä niistä jotain muuta kuin klassisia konsertteja. Jos uskoisin, että taiteella voi korvata uskonnon, sanoisin että ”tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina”, mutta luonnehtisin kuitenkin onnistunutta konserttia ennemminkin: ”Se on siinä!”
