Kun ennen viime kunnallisvaaleja kysyttiin, millaisen kulttuurin tukemisesta helsinkiläiset olisivat pakkotilanteessa valmiita tinkimään, kärkeen sijoittuivat juhlaviikot, Umo ja Kansallisooppera. Mutta miksi mennä teatteriin, kun voi mennä oopperaan? Näyttelemisen lisäksi saa samalla musiikkia! Tulosvastuunkin kannalta useamman asian yhdistäminen on tehokasta.
No totta puhuen monen oopperan kyseenalainen juoni ei hölmöine ennustuksineen ja kirouksineen kyllä pelkkänä näytelmänä teatterin lavalle kelpaisi ja oopperoiden pituuskin näyttää usein vastustavan kaikin keinoin tehostamisajattelua. Ehkä meidän ei silti tarvitse tyytyä pelkästään Debussyn Syrinxiin – noin kolmen minuutin soolohuiluhitti – tai Anton Webernin tuotantoon: kaikki 31 opusta ja risat mahtuvat kolmelle cd-levylle. Teatterin hiilijalanjälki todettiin kyllä tutkimuksessa aika suureksi, eikä se oopperallakaan ole varmaan yhtään pienempi, mutta tuskin näistä taiteenlajeista kumpikaan lentomatkailun tasolle koskaan yltää.
Luulisi, että juuri ooppera voisi olla sopiva tapa aloittaa klassiseen musiikkiin tutustuminen, kun musiikkiin liittyy selittävä juoni (onneksi Kansallisoopperassa on tekstityslaite), mikä voisi helpottaa jopa modernin nykyoopperankin seuraamista. Silti välillä saa lukea, kuinka jokin tunnettu urheilusankari tai poliitikko julistaa vastenmielisyyttään oopperaan, vaikka useimmat suosikkioopperat eivät todellakaan ole mitään postmodernia tekotaidetta. Mikä ihme siinä oopperassa oikein mättää?
Tässä inhokkioopperan perusresepti: valitaan teos, jossa mennään niin sanotusti suoraan asiaan eli jätetään alkusoitto pois ja laitetaan laulajat selittämään aikansa eläneen aiheen tapahtumia runsaiden resitatiivien avulla samalla kun turvaudutaan perinteiseen ohjaukseen. Jos teoksessa on vielä kovin vähän suosikkiaarioita, kuorokohtauksia tai tarttuvia välisoittoja, niin jo on ihme, jos ei haukotuksia irtoa. Tilanteen voi vielä kruunata laulajilla, joiden äänenmuodostus kuulostaa enemmän tai vähemmän teennäiseltä. En viitsi tarjota esimerkkiä moisesta oopperasta, koska onneksi ooppera on niin kallis taiteenlaji, ettei katsomoa ole varaa pitää tyhjänä, mikä saa useimmat oopperatalot valitsemaan ohjelmistoihinsa enimmäkseen eniten esitettyjä yleisönsuosikkeja. Inhokin vastakohdaksi voisi mainita vaikka Verdin Naamiohuvit, joka sisältää useita tunnettuja aarioita ja muitakin suosikkinumeroita. Hyvin esitettynä teos rullaa tarttuvasta melodiasta toiseen ilman liikoja resitatiiveja. Onhan nimittäin niin, että kun oopperasta tehdään levytys, johon on poimittu vain oopperan kohokohtia, niin käytännössä moinen tarkoittaa juuri tylsien resitatiivien pois jättämistä. Pelkistä resitatiiveista ei tietääkseni ole tehty ainoatakaan levytystä.
Monet suosikkioopperat eivät tunnu olevan erityisen syvällisiä, jos niitä vertaa vaikka Sibeliuksen sinfonioihin tai Bachin sonaatteihin ja partitoihin sooloviululle, mutta moni ooppera on parasta mahdollista viihdettä. Oli miten oli, ooppera seisoo tai kaatuu musiikkinsa varassa. Yksikään ooppera ei ole pysynyt ohjelmistossa pelkän librettonsa varassa, mutta hyvän musiikin ansiosta on hyväksytty ties millaisia juonia. Siksi paras tapa kestotestata ooppera onkin kuunnella sitä äänitteeltä lukematta tekstiä ja katsomatta näyttelemistä. Jos ooppera innostaa, vaikka ei tietäisikään tapahtumista mitään, silloin sitä jaksaa kyllä seurata uudestaankin riippumatta siitä, onko tarjolla elävä esitys vai pelkkä tallenne.
Mutta mistä aloittaa löytöretki oopperoihin? Tässä muutamia omia oopperasuosikkejani:
Mozartin Taikahuilu, jossa lauletaan kun lauletaan ja näytellään kun näytellään, eikä rasiteta näyttelemistä turhilla resitatiiveilla. Parasta juonessa ovat humoristiset osuudet. Musiikki puolestaan laittaa miettimään, voiko paras mahdollinen viihde sittenkin olla samalla myös kunnon taidetta. Puccinin La Bohèmen repliikit pulppuilevat tavalla, joka tekee oopperasta erityisen sopivan kyseisen aiheen käsittelyyn: muistuttaako elämä oopperaa vai ooppera elämää, jos tällaista boheemielämää vertaa nykyajan pätkätöihin, tilapäisiin suhteisiin, vaihtuviin asuinpaikkoihin tai lyhytjänteiseen biletyskulttuuriin? Modernimpaa musiikkia kaipaavat voivat tutustua Bergin Wozzeckiin, joka on huomattavasti La Bohèmea synkempi versio elämän kaoottisuudesta. Teos käyttää yllättäen erilaisia soitinmusiikin muotorakenteita. Aiheensa puolesta sitä voisi luonnehtia aivan toisenlaisen musiikin tekstillä: ”Nobody loves you when you’re down and out”. Saariahon Kaukainen rakkaus on hämmästyttävän kaunista nykymusiikkia, ja sen monia tulkintamahdollisuuksia tarjoava kertomus jättää muun muassa pohtimaan, miten mielikuvamme rakastetustamme oikein syntyvät ja kehittyvät. Yksi syvällisimmistä oopperoista, joihin olen tutustunut
