Minun käsitykseni mukaan me kädelliset olemme varsin mukavia jamppoja perusolemukseltamme. Pohjimmiltamme haluamme rauhaa, hyvinvointia sekä turvalllisen, puhtaan kasvuympäristön itsellemme ja perheillemme.
Tottakai aina on häirikköjä ja suorainaisen pimeitä yksilöitä, jotka uhkaavat yhteisön harmoniaa mutta lähtökohtaisesti esimerkiksi naapurin mielivaltainen murhaaminen mielletään täysin häiriintyneeksi toiminnaksi ja normin vastaiseksi, vai olenko väärässä?
Käytännön esimerkit puhuvat kyynistä ihmisen julmuuteen luottavaa maailmankuvaa vastaan: Tarina kertoo, että ensimmäisen maailmansodan aikaan jouluaattona sattuneen tulitauon aikana liittoutuneet ja saksalaiset sotilaat potkivat muina miehinä jalkapalloa päivitellen toisilleen sodan mielettömyyttä. Eipä siinä, he jos jotkut sen tiesivät.
Toki on toisenlaistakin osviittaa antavia esimerkkejä: esimerkiksi Stanfordin vankilakokeessa ihmisessä piilevä sadismi ja kontrollifriikkiys nousivat kouriintuntuvasti pintaan.
Mutta leikitään nyt edes hetki, että kaikki me ihmiset emme ole orastavia sarjamurhaajia ja ties mitä kissankiusaajia, vaikka vastoin parempaa tietoa rohmuammekin irvokkaasti tuotettua pihvilihaa ja myrkytämme itsemme ja lapsemme muun muassa aspartaamilla ja fluorilla. Me emme halua satuttaa. Sen tähden meidän on vaikea ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka satuttavat ja vahingoittavat muita piittaamatta seurauksista. Meillähän on oikein termi tämänkaltaisia ihmisiä varten: Psykopaatti.
Tämä populaarikulttuurin puhkikaluama termi saa aikaan reaktioita ”meidän terveiden” niskavilloissa ja syystäkin. On täysin terve reaktio kavahtaa olentoa, joka voi nitistää sinut ja tuhota elämäsi ilman minkäänlaisia omatunnontuskia. ”Ihmishirviö, pitäisi laittaa linnaan ja peräti teloittaa”, me sanomme, kun lööpit herkuttelevat sanoinkuvaamattomilla kauheuksilla, joita nämä breivikit ja kumppanit ovat jälleen kerran saaneet aikaan. ”Tehkää jotain!” kansan syvät rivit joikaavat yhtenä suuna.
Samaiset lööpit eivät tietenkään kerro sitä, että nyky-yhteiskunnassa empatiakyvyn puuttuminen lienee käsittämättömän suuri kilpailuetu. Ja kansan syvät rivit aika usein jättävät tunnekuohuissaan huomioimatta, että tragedioita härskisti hyödyntävät poliitikot harvemmin loistavat suoraselkäisyydellään ja puhtoisuudellaan.
Vaikka tuntuukin siltä, että politiikassa vain heikko ja naiivi yksilö jättää ”hyvän kriisin käyttämättä”, se ei tietenkään automaattisesti tarkoita sitä, että päättäjämme ovat lähtökohtaisesti latvasta lahoja, suoraan pahimmista painajaisista.
Mutta olkaamme rehellisiä: häkellyttävän usein asia kuitenkin tuppaa näin olemaan. Nämä obamat, putinit, bushit, kissingerit, brzezinskit, blairit ovat räjäyttäneet prioriteettinsa ja arvomaailmansa maailman kasvoille rypälepommien, joukkotuhoaseiden, laittomien hyökkäyssotien, siiviliuhrien, kroonisten valheiden, false flag -terrori-iskujen ja mielenhallintaoperaatioiden brutaalilla intensiteetillä.
Alexander Stubbin ja Jyrki Kataisen kaltaisten lakeijoiden tyyppiluokitus tässä kansainvälisen valtaeliitin kauhukabinetissa onkin sitten asia erikseen. Rasvaa systeemin rattaissa, sanoisin.
Mutta hei, huipulla tuulee vai mitä? Meitä on moneksi ja saadakseen itsensä pöngettyä kohden ruokaketjun huippua pitää osata antaa vähän kyynärpäätä. Lätkänpelaajatkin sen hiffaavat vai mitä?
Teemu Selänne saattaisi loukkaantua. Pahuuden tutkimuslaitos onkin perustettu juuri estämään väärinkäsityksiä ja edistämään ymmärrystä ihmisten välillä yhteiskunnalliseen statukseen katsomatta. Jotta kaikilla kädellisillä olisi hyvä olla siitäkin huolimatta, että mielipuolia täällä kyllä piisaa. Tästä tavoitteesta ei liene kenelläkään epäilystä puoluerajoihin ja ideologisiin taustoihin katsomatta. Päinvastoin.
Kaikilla meillä on omat mörkömme.