Kokoomuksen Nuorten Liitosta on tulossa puolueeseen kovan linjan oikeistolaisia, joissa on myös aimo annos kovaa sosiaalidarvinistista ajattelua – jopa fasistisluonteista. Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja Saul Schubak kirjoitti ”heikomman aineksen lisääntymistä” ja sen vaaroista. Hän vaati lapsilisien poistamista. Häntä säesti Uudenmaan Kokoomusnuoriin kuuluva Aleksi-Erik Tolvanen kirjoittamalla Uuden Suomen blogissaan, että tavoitteena olisi lopettaa kaikki julkisen sosiaaliturvan jakaminen pidemmällä aikavälillä.
Schubak totesi tv-haastattelussa, että KNL on ainoa oikeistolainen voima tämän päivän Suomessa. Hänen mielestään kokoomuksen nykyinen johto edustaa ennemminkin ”sosiaalidemokratiaa”. Kataisen johtama hallituksen politiikka lisää hänen mielestään sosiaalimenoja, kun niitä pitäisi leikata.
Schubak, Tolvanen ja kumppanit ovat siirtyneet avoimen sosiaalidarvinismin linjoille. Heidän poliittisena tavoitteenaan näyttää olevan sosiaalivaltion täydellinen alasajo. Schubak totesi kylläkin antamassaan haastattelussa, että tulevaisuudessa ”syrjäytyneistä tullaan pitämään huolta”. Mutta hän ei sanallakaan todennut, miten se huolenpito toteutuisi sosiaalivaltion täydellisen alasajon myötä. Eivät toimittajat sitä häneltä tiukanneet. Schubak puolusti toteamustaan tietämättömyydellään, Facebookin luonteella ja ennen kaikkea juutalaistaustallaan. Eihän hän voi sortua 1930-luvun natsijargoniin juutalaistaustaisena.
Kaikkiaan KNL:stä ovat nousemassa uusliberalismin ajan sisäistäneet poliitikot, joilla on huomattavasti kovemmat arvot kuin kokoomuksen nykyjohdolla, vaikka hekin vannovat uusliberalistisen talouspolitiikan nimiin, joka merkitsee kasvavaa sosiaalista ja taloudellista eriarvoisuutta.
Schubakin lausahdus ”heikkomasta aineksesta” oli tyypillistä 1920- ja 30-luvun rotuhygienia keskustelulle. Silloinkin luotiin syvä kuilu ”vähempiarvoisten” ja ”normaalien” välille. Tuolloin yleistyivät sellaiset käsitteet kuin vähempiarvoinen, asosiaalinen, rappeutunut, ali-ihminen. Syntyi selvä jako korkeampi- ja ”vähempiarvoisiin”. Se mursi valistuksen humanistisen perusvaatimuksen, jonka mukaan kaikki ihmiset olivat yhtä lailla järjellisiä olentoja siitä riippumatta, kuinka paljon heidän ulkonainen ilmiasunsa suhteessa suorituskykyyn ja porvarilliseen hyvinvointiin sitä vastaan puhuikin.
Tuolloinkin puhe ”heikommasta aineksesta” ja sen paapomisesta liittyy yhteiskunnan eriarvoisuuden kasvuun ja ennen kaikkea silloiseen talouskriisiin. Rotuhygienia nousi vuosien 1929–1932 talouskriisin kestäessä vähitellen sosiaalipolitiikan keskeiseksi välineeksi. Vaatimukset ”vähempiarvoisten” steriloinnista olivat lisääntyneet sosiaaliturvajärjestelmän kriisiytymisen myötä.
Johtava perinnöllistieteen professori von Verschuer, joka myöhemmin ohjasi Dr. Josef Mengelen hirvittäviä ihmiskokeita Auschwitzissa, oli jo vuonna 1928 varoittanut työttömyysturvan johtavan Saksan kansan degeneroitumiseen: ”Valtiollista tukea saavat työttömät ovat – – alttiita sukupuoliselle irstailulle; laiska elämä voimistaa viettejä ja lamauttaa estot – – Myös yhä pidemmälle menevät etuudet aviottomille lapsille voivat tässä mielessä vaikuttaa rotuhygieenisesti vahingoittavasti. Tällaisten tekijöiden seurauksena – – juuri ne ihmiset (lisääntyvät), joiden olisi toivottavaa jäädä tulevien sukupolvien etuja ajatellen lapsettomiksi. Syntyvyys lisääntyy ala-arvoisten keskuudessa, kun se muun väestön keskuudessa vähentyy. Rappeutumisprosessi kiihtyy näin entisestään.” Verschuer suosittelikin sosiaalipoliittisten toimenpiteiden sijaan ”mielisairaiden ja tylsämielisten sterilointia”.
Nykyaikana KNL:n nuorisopoliitikot eivät ole yksin sosiaalirasisminsa kanssa. Vastaavaa on ollut jo pitkään ilmassa Saksassa. Yhteiskunnan lisääntyvä epävarmuus, talouskriisi ja kasvava sosiaalis-taloudellinen eriarvoisuus on synnyttänyt 30-luvun malliin keskustelun niistä, jotka hyödyttävät yhteiskuntaa ja niistä, jotka toimivat yhteiskunnan painolastina.
Vastaavanlaisia puheenvuoroja on käytetty eri puolilla kapitalistista maailmaa. Saksassa on myös keskusteltu arvokkaista ja arvottomista ihmisistä sekä arvottamien ihmisten tuomasta uhasta yhteiskunnalle ja sen kilpailukyvylle. Tämä toimi myös ideologisena perusteluna ja oikeutuksena sille, että Saksan liittotasavallan hallitus on päättänyt säästää pitkäaikaistyöttömien tuesta neljän vuoden aikana noin 30 miljardia euroa.
Sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohnin argumentaatio Saksassa muistuttaa KNLn nuorisopoliitikkojen ajatuksia. Heinsohn on huolissaan myös väestökehityksestä ja sen laadusta. Erityisesti hän näkee ongelmaksi sen, että Saksassa ns. ”ylemmän sosiaaliryhmän karrieerinaiset” eivät saa lapsia. Lapsia synnyttävät heidän sijastaan ”sosiaaliavustusten varassa elävät äidit”. Hänen mielestään Saksan ongelma on se, että nimenomaan pitkäaikaistyöttömät (Harz IV -tuella elävät) tuottavat yhteiskunnan kannalta ”tarpeettomia” lapsia, koska ”nämä lapset eivät vastaa tietoyhteiskunnan laatuvaatimuksia”. Hänen mielestään on enemmän kuin kyseenalaista yrittää tehdä heistä yhteiskunnan varoilla ”päiväkodissa älykkäitä”.
Heinsohn vaatiikin muun muassa lapsirahan rajoittamista niin sanotun alemman sosiaaliluokan lapsille viiteen vuoteen, jotta sen ryhmän äidit eivät näkisi lapsiaan tulevan ”pääomana”. Tämän linjan oikeudellisuuden on osoittanut Yhdysvaltojen lainsäädäntö, jossa esimerkiksi Kaliforniassa sen vuoksi on afroamerikkaisten kohdalla syntyvyys pudonnut merkittävästi. Mutta tuen lopettaminen ei ole tarpeeksi. Valtion on myös ryhdyttävä heidän kohdallaan syntyvyyden kontrolliin.
Heinsohnin argumentaation taustalla on Yhdysvaltojen kokemus. Siellä sosiaaliavustusten saajien määrä on laskenut 12,2 miljoonasta (1996) 4,5 miljoonaan (2005). Syynä tähän kehitykseen Heinsohn näkee sen, että Clintonin aikana sosiaaliavustusten saaminen rajoitettiin viiteen vuoteen. Tässä logiikassa työttömyys syntyy työttömyysavustusten vuoksi ja köyhyyden synnyttää sosiaaliavustukset. Kun poistetaan avustukset, niin ongelmatkin poistuvat.
Tosin tässä argumentaatiossa ei huomioida muun muassa sitä, että köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä ei Yhdysvalloissa ole laskenut. Se on vain merkinnyt, että sosiaaliavustusten saamisen menettäneet henkilöt ovat joko turvautuneet sukulaisten ja ystävien apuun, harmaaseen talouteen tai yksinkertaisesti rikollisuuteen. Yhdysvalloissa vankilalaitos on nykyisin osa sosiaalipolitiikkaa. Samalla kasvavan vankimäärän ja yksityiset vankilat on synnyttänyt laajan orjatalouden, josta on tullut osa Yhdysvaltojen taloutta.
Heinsohnen argumentaatio on sukua suosituksille, että köyhät ja/tai pitkäaikaistyöttömät voisivat alkaa myymään elimiään elinsiirtoja varten. Tätähän ehdotti Bayreuthin yliopiston kansantalouden professori Peter Oberender.
Fasismin varjo liikkuu ajassa ja erityisesti talouskriisin syövereissä.
