Verkkopääkirjoitus
Hallitusohjelman mukaisesti Yleisradion rahoituksesta ollaan tekemässä uusia ratkaisuja vielä tänä syksynä. Vanha laitekohtainen lupamaksujärjestelmä on tulossa tiensä päähän, koska tv-ohjelmien katselu ei ole enää entiseen tapaan sidottu televisiolaitteeseen, vaan niitä voi katsella tietokoneilla ja jopa mobiililaitteilla.
Edellinen yritys Ylen rahoituksen uudistamisesta tyssäsi, kun silloinen viestintäministeri Suvi Lindén (kok.) kieltäytyi yllättäen tekemästä esitystä mediamaksun käyttöönotosta, vaikka siitä oli jo saavutettu alustava poliittinen yhteisymmärrys. Näin Yle-uudistus jäi tuuliajolle. On perustltua olettaa, että suuret mediayhtiöt, jotka kokevat Ylen kilpailijanaan, vaikuttivat vahvasti Lindénin ratkaisuun.
Nyt laajaa kannatusta on saanut Ylen rahoittaminen valtion budjetista. Tähän liittyy ainakin kaksi suurta huolenaihetta: Miten turvataan Ylen riippumattomuus, sekä miten turvataan rahoituksen vakaus, riittävyys ja jatkuvuus valtiontalouden vaikeinakin aikoina? Varoittavia esimerkkejä on Islannista, Kanadasta, Unkarista ja Hollannista, joissa budjettirahoitus on johtanut yleisradiotoiminnan resurssien leikkauksiin. ”Korvamerkityistä” rahoista tai erillisistä rahastoistakaan ei ole yleensä ollut juuri apua.
Budjettirahoitusta perustellaan Suomessa usein oikeudenmukaisuudella. Progressiivisella verotuksella toteutettavaa rahoitusta voisikin pitää sosiaalisempana ratkaisuna kuin kaikille samansuuruista Yle-maksua. Mutta rahoitettaisiinko Yleä progressiivista verotusta kiristämällä? Päähallituspuolue kokoomuksen ehdoton kynnyskysymys hallitusneuvotteluissa oli, että progressiivista ansiotuloverotusta ei saa kiristää. Hallituksen vasemmistopuolueet puolestaan vastustivat yhtä ponnekkaasti arvonlisäveron kiristämistä, joka on tasavero tai jopa regressiivinen.
Ylen tarvitsemat 450 miljoonaa euroa eivät ole pikkusumma valtion budjetissa. Ne saataisiin kokoon vain melko huomattavilla veronkiristyksellä (noin 1 prosenttiyksikkö lisää joko tuloverotukseen tai arvonlisäveroon), velanoton lisäämisellä tai budjettileikkauksilla.
Media- tai Yle-maksukaan ei ole ongelmaton ratkaisu, mutta se turvaisi Ylen riippumattomuuden ja rahoituksen pysyvyyden huomattavasti budjettirahoitusta varmemmin. Ylen rahoituksessa on kysymys ensisijaisesti kulttuuri- ja viestintäpolitiikasta ja vasta toissijaisesti sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Mediamaksuun kuitenkin voidaan ja pitäisikin liittää progressiivisia elementtejä, ja pienituloisimmat tulisi vapauttaa siitä kokonaan.
Yleisradio on, monista epäkohditaankin huolimatta, suomalaiselle yhteiskunnalle ja kulttuurille korvaamaton aarre. Kotimainen laatuelokuva, klassinen musiikki ja monet muut kulttuurin alat olisivat hätää kärsimässä, jos Yleä ei olisi tai sen asema olisi nykyistä heikompi – puhumattakaan esimerkiksi kuunnelmataiteesta, jota ei tiettävästi Suomessa harjoiteta missään muualla kuin Yleisradiossa ja sielläkin valitettavasti entistä vähemmän. Ylen rahoituksessa on kysymys siitä, miten jatkossa huolehdimme aarteestamme.
Kulttuurivihkojen Yle-teemanumero (4-5/2011) ilmestyy 7.10. mennessä.