Koreografi Jenni Kivelän uutuusteos Katoaminen sai ensi-iltansa Itäkeskuksen Stoassa 17.9. Katoaminen on pienimuotoista tanssiteatteria, jossa liikkeen, mimiikan ja muiden visuaalisten elementtien lisäksi käytetään myös runsaasti tekstiä. Virallisesti tekijäryhmä kulkee nimellä Jenni Kivelä & Kiltit ihmiset. Kiltit ihmiset on vuonna 2006 perustettu yhdistys, joka on muodostunut Kivelän teosten ympärille kerääntyneestä työryhmästä. Katoaminen-teoksen lavastuksesta ja valosuunnittelusta vastaa Pekka Pitkänen, puvustuksesta Karoliina Koiso-Kanttila, äänimaisemasta Pauli Riikonen sekä animaatioista Anne Savitie.
Teoksen inspiraationa on toiminut Italo Calvinon kirja Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa. Marcovaldo on mies, joka pohtii elämän mielekkyyttä. Arkirutiinit tylsistyttävät. Luonto ja kauneus ovat Marcovaldolle tärkeitä, mutta niitä ei kaupunkiympäristöstä kovin paljon löydy. Hän katoaa yhä useammin perheensä luota harhailemaan kaupungin syövereihin.
Katoamisessa esiintyvät Andrius Katinas ja Leika Kourkia. Tanssijat eivät ole tiukasti sidottuja tiettyihin roolihahmoihin, vaikkakin pääsääntöisesti Katinas esiintyy Marcovaldona ja Kourkia tämän vaimona. Teoksesta voi hahmottaa erillisiä numeroita tai kohtauksia, joilla ei ole suoraa jatkuvuussuhdetta toisiinsa. Tämä pohjautuu epäilemättä siihen, että Calvinon kirjassa on 20 erillistä tarinaa. On mielenkiintoista, että teatterimaisemmat jaksot pysyvät melko selvästi erillään tanssiosuuksista. Kivelä ei pyri siihen illuusioon, että arkisemman oloinen liikkuminen näyttämöllä muuttuisi saumattomasti tanssiksi. Päinvastoin yhdessä vaiheessa esitystä ilmoitetaan, että seuraavaksi on luvassa lisää tanssia. Tällä tavoin tanssiteatterin tyypillisestä ongelmasta tulee tavallaan teoksen vahvuus: Katoaminen on sekä tanssia että teatteria ilman pakonomaista vaatimusta tyylin tai taiteenlajin yhtenäisyydestä.
Kivelän liikekieli on virtaavaa ja pehmeää. Ilmavuuden tunnetta lisäävät tanssijoiden kädet, jotka ovat paljon irrallaan keskikehosta antaen sille ikään kuin tilaa. Käsien voi ajatella myös kuljettavan liikettä, mistä syntyy vaikutelma Marcovaldon harhailemisesta. Tilankäyttö on konservatiivista: nurkissa ei luuhata, liikkuminen tapahtuu pääasiassa näyttämön keskellä, ja lattiatasoa käytetään maltillisesti. Liikemateriaalissa ei sinänsä ole mitään erityisen uutta tai maailmoja mullistavaa. Tietynlainen miellyttävä rauha on läsnä niin tanssijoiden tekemisessä kuin teoksen maailmassa muutenkin. Kivelä yhdistää tanssia, tekstiä ja teatteria omaleimaisella tavalla. Kokonaisuus on sympaattinen ja hauska. Kohtaus, jossa Kourkia muuntautuu huonekasviksi, on erityisen ilahduttava.
Vaikka tarinan pääosassa onkin Marcovaldo, Kourkian osuus on lähes yhtä suuri kuin Katinasin. Tämän voi tulkita niin, että myös Kourkia tulkitsee Marcovaldon tuntemuksia etenkin silloin, kun tanssijat liikkuvat unisonossa. Tämä tulkinta painottaa myös Marcovaldon hahmon yleismaailmallisuutta. Marcovaldo voi olla loppujen lopuksi kuka tahansa, miksei nainenkin. Toisaalta tarinan puitteissa voisi ajatella, että ehkä myös Marcovaldon vaimolla on samankaltaisia tuntemuksia kuin miehellään. Kaksi ihmistä voi elää yhdessä osaamatta jakaa keskenään sisäisiä tuntojaan, vaikka ne olisivat samanlaisia.
Marcovaldon katoamistempuissa ei ole kyse syvästä ahdistuksesta. Hän tuskin suunnittelee itsemurhaa. Vaikka ongelmat ovat oikeita, niihin ei suhtauduta kuolemanvakavuudella. Eteläeurooppalainen melankolia on kevyttä: asiat ovat loppujen lopuksi hyvin, ja huumorillekin on sijaa. Tämän mentaliteetin Kivelä on onnistunut tavoittamaan hienosti. Kääntöpuolena on ehkä se, että Katoaminen-teoksessa ei ole dramaattista kliimaksia. Mutta miksi täytyisi olla? Katoamisen tarkoituksena on katoaminen – hetkeksi.
Esitykset Stoassa 25.9. asti. Esityskielinä suomi, englanti ja kehonkieli.
