Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 2/2017 (laajennettu versio)

Paavo Haavikolta ilmestyi vuonna 2006 aforistinen pamfletti Ei. Siis kyllä, jossa hän pohtii purevasti Suomen paikkaa maailmassa ja kommentoi satiirisesti erityisesti Nato-suuntausta. Tänä päivänä teos tuntuu vielä ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään. Liittoutuminen on edennyt entistä pitemmälle, varustautuminen Yhdysvaltojen vanavedessä kiihtyy, puolustusministeri puhuu sodan uhasta, rauhanjärjestöjen avustuksia leikataan rajusti ja iltapäivälehdet (tai ainakin yksi niistä) myyvät Venäjä-hysterialla. 

”Suomella on sotavaje. On puute sodasta. Takana oleva sota ei ole edessä. Eikä edessä oleva sota takana. – – Rauha on meille vieras, tuttu kyllä mutta tulokas. Me emme sitä osaa”, kirjoittaa Haavikko.

Varsinainen Nato-päätös, jota Haavikko tuntuu pamfletissaan ennakoivan, on edelleen tekemättä kansalaismielipiteen ja kansan valitsemien presidenttien – ensin Tarja Halosen ja nyt Sauli Niinistön – vastustuksen vuoksi. Liittoutumista ajava sotilaallinen, hallinnollinen ja poliittinen eliitti on kuitenkin keksinyt keinon ohittaa Nato-jäsenyys: nyt ollaan liittoutumassa suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Viime lokakuussa allekirjoitettiin kahdenvälinen aiejulistus jo ennestään tiiviin puolustusyhteistyön jatkamisesta ja kehittämisestä. Kesällä vastaava sopimus oli allekirjoitettu Iso-Britannian kanssa. Tässä suuntauksessa tiettävästi myös presidentti Niinistöllä on osuutensa.

Naton kanssa Suomi solmi syksyllä 2014 isäntämaasopimuksen, jossa määritellään sitä, miten Suomen tulee tukea maahan mahdollisesti tulevia Nato-maiden joukkoja niin rauhan kuin kriisinkin aikana tai jopa hyökkäyksen yhteydessä. Se ei liene epäselvää, mihin Nato Suomen kautta hyökkäisi. 

*

”Suomi ei tee erehdyksiä eikä virheitä. Siksi meillä ei ole syytä oppia. Meillä on virhevaje”, kirjoittaa Haavikko. Ehkäpä samasta syystä ratkaisujen demokraattinen käsittely on Suomessa turhaa. Isäntämaasopimusta ei Suomessa viety eduskunnan käsittelyyn toisin kuin Ruotsissa. Suomi on lähentynyt Yhdysvaltoja ja Natoa 1990-luvulta alkaen pienin askelin hivuttamalla ilman kansalaiskeskustelua. Kukin ratkaisu on kuitattu vähäisenä teknisenä tai muodollisena seikkana, joka ei muuta Suomen linjaa – kunnes lopulta huomataan kaiken muuttuneen.

Näin Haavikko: ”Ei liittoutuminen ole sen ihmeempää kuin kevään tulo täällä pohjoisessa. Graniitti vain alkaa sulaa ja lohkeilla alta.”

YYA-sopimuksen aikaan Suomi oli Yhdysvalloissa merkitty ydinaseiskujen kohdemaaksi suursotaskenaarioissa. Nyt Suomi on ehkä täplitetty Venäjän vastaavissa kartoissa. Euroopan-laajuisessa selkkauksessa minkään maan voi olla vaikea pysyä ulkopuolisena, mutta ainakin liittoutuessamme olemme varmuudella sellaisessa mukana, ensimmäisessä aallossa poispyyhkäistävänä. Se merkitsee ilmoittautumista tällaiseen osaan jo etukäteen.

Liittoutumista Venäjä-pelkojen vuoksi kannattavia onkin syytä muistuttaa presidentti J. K. Paasikiven viisaudesta, että ei kuolemanpelossa kannata itsemurhaa tehdä.

Siteeraan vielä kerran Haavikkoa: "Suomi. Synnyinmaa. Lumiukko, joka on liitossa auringon kanssa."

*

Mitä olisi tehtävä? Ensiarvoisen tärkeä on tutkija Pekka Visurin ehdotus, että Suomen olisi ilmoitettava selkeästi, että se ei anna aluettaan käytettäväksi minkäänlaisiin sotatoimiin toista osapuolta vastaan.

Perusongelma koko nykyisessä maailmantilanteessa on se, että ratkaisuksi uhkakuviin – jotka usein ovat keinotekoisia tai liioiteltuja, kuten tässä lehdessä julkaistu referaatti Harper's-lehden artikkelista osoittaa – tarjotaan vain sotilaallisten resurssien lisäämistä. Sen kautta uhkakuvista pahimmillaan voi tulla itseään toteuttavia ennusteita. Toki diplomaattisetkin ponnistelut onneksi ovat kansainvälisen politiikan arkea, mutta liennytys, aseidenriisuntasopimukset ja luottamusta lisäävät toimet esimerkiksi Suomen lähialueilla ovat jääneet huolestuttavan vähäisiksi. Siinä työssä kuitenkin myös Suomella olisi vahvat perinteet ja sopivan tilaisuuden tullen paljon annettavaa puolueettomana maana.

Vaikka puolueettomuudesta ei enää juuri puhuta, presidentti Niinistö on silti tehnyt voitavansa niissä ahtaissa raameissa, joita hän on itsekin ollut luomassa. Hän on ansiokkaasti pitänyt yllä keskusteluyhteyttä Venäjän johtoon ja tehnyt tärkeän aloitteen Itämeren lentoturvallisuuden parantamisesta. Julkisuudessa on melko vähälle huomiolle jäänyt se, että Venäjä ilmoitti myöhemmin Niinistön ehdotuksen mukaisesti koneidensa lentävän jatkossa Itämerellä tunnistimet päällä, kun taas Nato on omalta osaltaan torjunut ehdotuksen.

Nato-jäsenyyttä ajavien puhe Suomen ja Yhdysvaltojen ”yhteisistä arvoista” on alkujaankin ollut naiivia ja tietämätöntä, mutta viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltojen presidentiksi on vienyt tällaisen argumentaation haaksirikkoon. Trumpin paljonpuhutun arvaamattomuuden vuoksi liittoutumattomuuden palauttaminen ja kirkastaminen olisi nyt erityisen ajankohtaista.

Olisiko meidän sittenkin mahdollista ilman sotaa oppia rauha?

Kulttuurivihkot 2/2017

ILMOITUS