Kulttuurivihkot 1/2017, pääkirjoitus

Yleisradio oli viime vuoden lopulla paljon ihmisten puheissa. Pääministeri Juha Sipilää ärsyttänyt kohu hänen sukulaistensa omistuksista alkoi Kulttuurivihkojen päätoimittajana (1999–2004) toimineen Johan Alénin artikkelista Kansan Uutisissa (24.11.2016). Kohun aikana Sipilä lähetti sähköposteja Yleen. Suositun Pressiklubi-ohjelman juontaja Ruben Stiller joutui esimiehensä Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien johtaja Atte Jääskeläisen puhutteluun, jossa häntä kehotettiin olemaan puhumatta Sipilästä. Aiemmin Stilleriä oli painostettu luopumaan Sipilän vaimoa ”loukanneesta” Susanna Kuparisesta, joka on kyseisen ohjelman vakiovieras.

Ruben Stiller ei vaiennut. Hänellähän on takanaan yhdet potkut Radiomafiasta vuodelta 1993. Pressiklubi 2.12.2016 oli mainio elämys, mutta samalla jäin miettimään ohjelman grafiikassa seikkaillutta Urho Kekkosen päätä. Kekkonen on monien suomalaisten mielikuvissa itsesensuurin aiheuttaja ja myllykirjeillä sensuroiva ankara isähahmo, varmaan syystäkin. Totuuden nimessä kannattaa kuitenkin muistaa, että Kekkosella oli myös toisenlainen rooli sananvapauden puolustajana. Hän esimerkiksi armahti jumalanpilkkasyytteen saaneen Hannu Salaman vuonna 1968 sekä aseistakieltäytyjä Erik Schüllerin vuonna 1971.

Edes valtansa huipulla Kekkonen ei kyennyt pitämään ystäväänsä Eino S. Repoa Yleisradion pääjohtajana, koska enemmistö puolueista oli kyllästynyt Repoon. Tässä numerossa on allekirjoittaneen tekemä artikkeli Eino S. Revosta. Hänen kauttaan pääjohtajana on aikanaan ja myöhemmin arvosteltu kovin. Revon tavaramerkki oli kuitenkin toimittajan oman näkemyksen puolustaminen suhteessa poliitikkoihin. 1960-luvun lopulla pääministeri Johannes Virolainen oli hyvin tuohtunut ohjelmasta, jossa käsiteltiin voin terveyshaittoja. Repo puolusti toimittajia tiukasti, vaikka kysymys oli Virolaiselle tärkeä: kyseessä oli Virolaista lähellä olleiden maanviljelijöiden symbolisesti ja taloudellisesti tärkeän tuotteen maine.

Hieman ironisesti seurailin, kun myöhempi pääjohtaja (2005–2010) Mikael Jungner kertoili laveasti vuonna 2012 julkisuudessa, että hänen sydänkohtauksensa johtui liiallisesta maidon juomisesta. Hän ei ollut aiemmin ollut tietoinen maidon terveyshaitoista. Vuoden 2016 lopulla Jungner ehdotti suomen kielen uudistamista ”paremmin koneiden ymmärtämään muotoon esimerkiksi etsimällä vaihtoehtoja nykyiselle sanojen pääteviidakolle”. Jungner sai useiden suomen kielen tutkijoiden täystyrmäyksen. Kielentutkija Antti Ijäs sanoi Jungnerin "kiivenneen Mt. Stupidin huipulle ilman happipulloja".

Jungnerin ulostuloilla on symboliarvoa, mutta pahimmat virheet on saatu Ylellä aikaan ilman tätä ajattelijaa. 1990-luvulla poltettiin veronmaksajien rahaa huolettomasti liian aikaisen digitalisaation juhannuskokossa. Sipilän hallitus vuorostaan siirsi Ylen budjettirahoitukseen. Yle ja Sipilä -kohua voi pitää tämän kehityksen seurauksena. Viime vuoden lopulla toimittajat Juha Eronen ja Salla Vuorikoski erosivat Ylestä sananvapaussyistä.

Ehdotan uutta menestysreseptiä. Ensin Ylen rahoitus tulisi asettaa budjettiraamin ulkopuolelle. Sitten tulisi valita pääjohtaja, joka tulisi journalistikunnasta. Tarkoitan oikeaa kriittistä ja ajattelevaa toimittajaa (mieluiten pitkällä freelance-kokemuksella), joka olisi myös kulttuuri-ihminen. Ennen kaikkea hänen tulisi olla henkisesti riippumaton, ja hänen pitäisi uskaltaa puolustaa rohkeasti journalismin tekijöitä, niin poliitikkoja kuin muita tahoja vastaan.

Tämä olisi alku prosessille, jossa Yleisradio kehittyisi ennen kaikkea sisällöllisesti kunnianhimoisen journalismin suuntaan, irtaantuisi eturyhmien ja poliitikkojen painostusyrityksistä ja näin saavuttaisi kansalaisten laajan luottamuksen. Mikäli esimerkiksi jokin käänne veisi tilanteeseen, jossa vaikkapa oikeistopopulistit saisivat eduskunnassa enemmistön, olisi uudistunut Yleisradio nykyistä suojatumpi painostusyrityksiltä, koska kansalaiset vaistonvaraisesti puolustaisivat sitä.

Kulttuurivihkot 1/2017

 

ILMOITUS