Kulttuurivihkot 3/2015, pääkirjoitus

Työväenmusiikilla on maassamme pitkät perinteet. Vuoden 1918 luokkasota synnytti raastavia sanoituksia, esimerkiksi valkoisten vankileireiltä. Yksi tunnetuimmista on nimettömäksi jääneen tekijän Punakaartilaisten marssi. On suuri kulttuurihistoriallinen harmi, ettei monen tuon ajan kappaleen sanoittaja tai säveltäjä ole jäänyt jälkipolvien tietoisuuteen. Valkoisten voitettua työväenmusiikkikin ajettiin maan alle. Vasta toisen maailmansodan jälkeen se alkoi elää vahvana työväenyhdistyksissä ja niiden eri ohjelmaryhmissä.

Työväenliike on myös suuri kulttuuriliike. Melkein jokaisessa kunnassa tai kauppalassa on toiminut vasemmistolainen teatteri- tai musiikkiryhmä. Kulttuuri kukoisti aivan toisissa määrin viime vuosisadalla kuin tänä päivänä vasemmistossa. Työväentalot täyttäneiden ohjelmaryhmien laadullinen anti oli ehkä vaihtelevaa, mutta tärkeintä oli yhdessäolo, innostus ja palo kulttuurin tekemiseen.

Hajaannuksen vuodet näkyivät myös kulttuurissa. Yhä tänä päivänä jotkut kommunistit ovat katkeria, jos vaikkapa ”heidän” yhtyeensä Agit Prop esiintyy Vasemmistoliiton tilaisuuksissa. Vastaavasti jotkut vanhat vasemmistoliittolaiset potevat ahdistusta ”sinipaitabändin” esiintymisestä oman puolueensa ”punapaitaisissa” tilaisuuksissa. Rintamalinjat siis elävät yhä, vaikkakin hauraina. Toisaalta monet tuon ajan eläneet artistit ovat kertoneet, että kulttuuri oli ainoa ja hyvä keino tehdä yhteistyötä ”paitalinjojen” välillä.


Menneinä vuosikymmeninä maamme työväenmusiikille oli ominaista vahva kansanvälinen solidaarisuus. Sitä virittivät Vietnamin sota, Salvador Allenden murha ja liikehdinnät muun muassa Etelä-Amerikassa. Monet ohjelmaryhmämme vierailivat juuri eteläisessä Amerikassa, ja toisinpäin. Kulttuurivaihto oli laajaa ja sitä kautta syntyi monille artisteille tähän päivään asti kestäneitä ystävyyssuhteita. Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaalit esimerkiksi vuonna 1973 Berliinissä tarjosivat hyvän tilaisuuden rakentaa kansainvälisiä suhteita – yli edellä mainittujen kotimaisten rintamalinjojenkin. Berliinin festivaali, “idän Woodstock”, käsitti paljon musiikkia ja musiikkipajoja. Siihen sisältyi myös kylmää sotaa liennyttäviä piirteitä, esimerkiksi nuorisopoliitikkojen keskinäisiä tapaamisia.


Suomessa jo ennen vuonna 1968 tapahtunutta Vanhan valtausta syntyi vuonna 1966 Lapualaisooppera, joka nosti poliittisuudellaan Ylioppilasteatterin laajempaan tietoisuuteen. Valtauksen jälkimaingeissa Ylioppilasteatterista muodostui radikaalien kulttuurinuorten, nyt jo pitkän ja ansiokkaan uran tehneiden näyttelijöiden ja laulajien ensikosketus työväenkulttuuriin. Teatteri antoi heille vapauden toteuttaa itseään ja tuoda sanomaansa esiin siten, että se myös noteerattiin.

Oli myös paljon hyviä sanoittajia ja kääntäjiä, jotka olivat valmiina kirjoittamaan tekstin ajankohtaisista aiheista vaikka vuorokauden varoitusajalla. Eikä pidä unohtaa Suomeen siunaantuneita loistavia säveltäjiä, jotka tarttuivat samalla tehokkaalla tavalla tekstiin ja sävelsivät kappaleita, jotka elävät yhä.


Tässä teemanumerossa Kulttuurivihkot kysyy niin vanhoilta konkareilta kuin nuorilta artisteilta, mitä työväenmusiikki tänä päivänä on. 1970-luvulla se pohjautui pitkälti jykeviin marsseihin, tänä päivänä yhteiskunnallisen musiikin tekijät ovat yleensä rapmuusikoita. Näin mukaan on saatu myös vasemmistoon monesti itsensä lukeva anarkistinen liike. Nykyinen poliittinen rapmusiikki iskee moniin kipukohtiin ja jatkaa tuoreella tavalla työväenmusiikkiperinnettä aivan uusienkin väestöryhmien korvissa.


Viime aikoina on mietitty, pitäisikö vasemmiston luopua vanhoista marsseistaan, Kansainvälisen laulamisesta, jopa toveri-sanan käytöstä. Tällaista ehdottavat kysyvät, olisiko tämä edellytys vasemmiston uudelle nousulle. Rohkenen epäillä. Vain muistamalla historiamme ja kunnioittamalla sitä voimme luoda sen oheen aina uutta. Perinteet eivät sulje pois uutta, ja työväenmusiikin on mahdollista kantaa yli yhteiskuntaluokkien. Työväenmusiikin kuuluu kuulua kaikkialle.

Kulttuurivihkot 3/2015 saatavissa irtonumerona tai digilehtenä