Kulttuurivihkot 2/2015, pääkirjoitus

Suomessa on noin 350 000 syyttömänä tuomittua. Tarkoitan työttömiä. Heidät on tuomittu ilman omaa syytään ainakin kolmenlaiseen rangaistukseen.

Keskeisin niistä on työn ja toimeentulon puute itsessään. Pitkään jatkuessaan se invalidisoi monen psyykkisesti ja sosiaalisesti.

Toinen rangaistus on byrokratia ja kontrolli, jonka kanssa työtön joutuu jatkuvasti painimaan. On juostava luukulta luukulle ja totuttava olemaan viranomaisten silmissä jatkuvasti epäilyksenalainen, potentiaalinen tukien väärinkäyttäjä, saadakseen toimeentulon, jolla juuri ja juuri pystyy elämään. Väärinkäsitykset, kyseenalaiset laintulkinnat ja moninaiset muut syyt johtavat vähänkin erikoisemmissa tilanteissa helposti tukien saannin viivästymiseen tai epäämiseen.

Harva tietää, miten heikko on työttömän oikeusturva. Esimerkiksi pelkkä selvityspyyntö katkaisee työttömyyskorvauksen, vaikka mitään rikkomusta ei olisi tapahtunut. Karenssi voi napsahtaa, jos työhönottaja lausuu väärän todistuksen työnhakijan työhalukkuudesta tai jos nollatuntisopimuksella työskentelevä sanoutuu irti työstään, koska hänelle ei tarjota riittävästi työtunteja. (Ks. adressi "Työttömälle oikeusturvaa ja parempaa toimeentuloa")

Kolmas rangaistus on ympäristön ja yhteiskunnan asennoituminen. Työttömiä kohdellaan pohjasakkana, koska he eivät ole pärjänneet siinä jatkuvassa kilpailussa, jota nykyinen kapitalismi paljolti on. Individualistisia selitysmalleja suosivana aikanamme vikaa ei nähdä yhteiskunnallisissa rakenteissa, vaan ihmisissä, jotka tippuvat näiden rakenteiden ulkopuolelle.

Edes taantuman aikana moni parempiosainen ei käsitä työttömyyden olevan yhteiskunnallinen ilmiö. ”Ihminen, joka on aina tehnyt työtä ja saanut palkkaa, ei voi ymmärtää työttömän tilannetta”, toteaa myös haastattelemamme ”David” työttömän arkea käsittelevässä artikkelissa. Kuvaavaa on sekin, että toimittajien on vaikea löytää haastateltaviksi työttömiä, jotka haluaisivat esiintyä omilla nimillään ja kasvoillaan. Niin kova on yksittäisen työttömän häpeä ja leimautumisen pelko silloinkin, kun sadattuhannet muut jakavat saman taakan.

Työttömien syyllistäminen on tavallista jokapäiväisessä talouspoliittisessa keskustelussa, vaikka se puetaankin sellaisiin vaatimuksiin kuin ”vastikkeellinen sosiaaliturva” tai ”työttömyysturvan kannustavuuden lisääminen”. Ajoittain se yltyy eräänlaiseksi vihapuheeksi asti, esimerkiksi kun Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja vertaa työttömiä rikkaruohoihin.

Oletus työttömien työhaluttomuudesta on käsittämättömän yleinen, vaikkei se perustu mihinkään tutkimusnäyttöön. Tosin harva muukaan asia politiikassa siihen perustuu. Tosiasiassa esimerkiksi ansiosidonnaista työttömyysturvaa saavat yleensä hakevat töitä työttömyytensä alusta alkaen aktiivisesti, joten sen keston lyhentäminen merkitsisi vain entistä useamman putoamista pelkän peruspäivärahan varaan. Töihin kannustaminen ei muutenkaan auta, jos työpaikkoja ei ole.

Samoin oppi siitä, että suurenkin työttömyyden oloissa olisi vain lisättävä työvoiman tarjontaa mahdollisen tulevan työvoimapulan torjumiseksi, on todellisuudelle vieras. Työnantajat ovat aina pelotelleet työvoimapulalla, mutta tuskin koskaan se on noussut yhtä vakavaksi kansantaloudelliseksi ongelmaksi kuin työttömyys.

Työttömien kannalta tilanne ei näytä hyvältä. Kaikkihan työttömyyttä haluavat torjua, mutta tärkein prioriteetti se ei nykypolitiikassa ole. Esimerkiksi valtion velkaantuminen näyttää huolettavan porvaripuolueita ja mediaa työttömyyttä enemmän, vaikka juuri työttömyydestä aiheutuvat kustannukset ja verotulojen menetykset ovat keskeinen syy velkaantumiseen. Elvytys taantuman aikana – nyt jopa negatiivisella korolla saatavalla lainalla – ehkäisisi pitemmän päälle myös velkaantumista.

Kulttuurivihkot 2/2015

Osta irtonumero / pdf-digilehti / iPad- ja iPhone-sovellus

ILMOITUS