Kulttuurivihkot 6/2014, pääkirjoitus

Joskus sattuu niinkin, että Kulttuurivihkojen pääkirjoittaja on samaa mieltä Helsingin Sanomien (anonyymin) pääkirjoittajan kanssa.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 25.11. "Perhesurmat on jo enimmäkseen estetty" on tärkeä puheenvuoro kiivaana vellovaan keskusteluun viimeaikojenkin traagisista tapauksista. Kirjoituksessa muistutetaan, että tutkimukset piirtävät ilmiöstä yleisistä mielikuvista poikkeavan kuvan: "Vielä 1950-luvulla surmattiin liki 15 lasta 100 000:ta kohti. 1990-luvulla suhdeluku oli  pienentynyt jo 1,6:een ja 2000-luvulla 0,8:aan. Lapsen todennäköisyys joutua surmatuksi oli siis runsas puoli vuosisataa sitten 18 kertaa suurempi kuin meidän aikanamme. – – [Y]hteiskunnan muutoksen ansiosta jää vuosittain henkiin kymmenen lasta enemmän kuin 1950-luvulla."

Muutoksen sisältöä lehti täsmentää mainitsemalla ei-toivottujen raskauksien vähenemisen, yksinhuoltajuuteen liittyvän sosiaalisen leimautumisen vähenemisen sekä ahtaalla olevien perheiden elämää helpottaneet tulonsiirrot ja julkiset palvelut.

 

Nämä ovat olennaisia huomioita tilanteessa, jossa etenkin verkkokeskustelujen möläyttelijät ja jotkut asiallisemmatkin kirjoittajat tuomitsevat kaiken yhteiskunnallisten selitysten etsimisen julmille teoille eivätkä halua nähdä niille muuta syytä kuin tekijän pahuuden. Lehden esittelemät tilastot osoittavat vastaansanomattomasti, että yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti tällaisten tekojen yleisyyteen. Vai uskooko joku, että pahuutta aiheuttavat geenit tai itse Paholaisen vaikutusvalta lasten vanhempiin olisivat vähentyneet näin huomattavasti juuri viimeisten 60 vuoden aikana?

On tärkeää ymmärtää, että surmatekojen käsittely yhteiskunnallisena ilmiönä ei millään tavalla sulje pois niiden ehdotonta moraalista tuomitsemista. Pelkkä tuomitseminen sen sijaan kääntyy tarkoitustaan vastaan, koska se ei edistä vastaavien tekojen ehkäisyä tulevaisuudessa.

Helsingin Sanomat toteaa myös, että nykyään perhesurmat ovat niin harvinaisia, että niiden ehkäiseminen on entistä vaikeampaa ja helpot keinot on jo käytetty, mutta »jokainen uusi tapaus on liikaa». Tämäkin arvio lienee oikeansuuntainen: ruohonjuuritason asiantuntemusta ja räätälöityjä ratkaisuja tarvitaan.

Yksi asia pääkirjoituksessa kuitenkin häiritsee: sen ristiriita samaisen lehden useiden aiempien pääkirjoitusten kanssa. Lehti korostaa nyt tulonsiirtojen ja julkisten palvelujen merkitystä jopa perhesurmien kaltaisten äärimmäisten tragedioiden ehkäisijöinä. Ne on saatu aikaiseksi – lehden mainitsemalta 1950-luvulta alkaen – pääasiassa poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen sekä niitä lähellä olleiden kansalaisliikkeiden kamppailujen tuloksena ja toteutettu vasemmiston ja keskustan yhteistyöllä. Helsingin Sanomat tuskin on koskaan ollut ainakaan eturintamassa näitä kamppailuja tukemassa, pikemminkin päinvastoin.

 

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on uuden oikeistolaisen hegemonian mukaisesti leikattu monia tulonsiirtoja ja julkisia palveluja samalla, kun suurituloisten henkilöiden ja voittoa tuottavien yhtiöiden verotusta on kevennetty. On mielenkiintoista, että vielä tänäkin aikana lapsisurmien määrä on vähentynyt – jotain positiivistakin kehitystä on siis edelleen täytynyt tapahtua. Silti on aihetta kiinnittää huomiota myös siihen, että Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ovat vahvasti tukeneet  välttämättömyyden kaapuun puettua oikeistolaista talouspolitiikkaa.

Esimerkkejä riittäisi. Poimittakoon vaikkapa 23.3.2014 julkaistu pääkirjoitus: "Hallitus kokoontuu huomenna maanantaina kehysriiheensä pohtimaan tulevien vuosien menoja ja leikkauksia. – – Kestävyysvajeella peloteltu kansa on valmis rajuihinkin toimiin, mutta poliitikoilla ei ole toistaiseksi ollut niihin rohkeutta." Lehti vaati siis "rohkeutta" muun muassa juuri niiden asioiden heikentämiseen, joiden se nyt sanoo vaikuttaneen lapsisurmien merkittävään vähenemiseen. Helsingin Sanomien edustama talouspoliittinen linja vie kehitystä takaisin kohti 1950-lukua, jolloin lapsisurmia tapahtui 18 kertaa enemmän kuin nykyään.

Sama ristiriita vallitsee yhteiskunnallisessa keskustelussa laajemminkin: abstrakteihin suuriin talousratkaisuihin otetaan kantaa ilman, että osataan tai halutaan nähdä niiden konkreettisia vaikutuksia.

Kulttuurivihkot 6/2014

ILMOITUS