Kulttuurivihkot 1/2014, pääkirjoitus

Suomalaisen koululaitoksen kummallisimpia ilmiöitä tänä päivänä on oppilaiden erottelu heidän uskontokuntansa perusteella. Alaikäisten kohdalla erottelu tapahtuu käytännössä vieläkin oudommalla perusteella: heidän vanhempiensa kirkkokuntajäsenyyksien mukaan. Oppilaille opetetaan tämän mukaan joko niin sanottua omaa uskontoa tai elämänkatsomustietoa.

Kuten Esa Ylikoski toteaa artikkelissaan tässä Kulttuurivihkoissa (sivuilla 22–24), Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaan yksilöllä on oikeus olla tuomatta esiin uskoaan tai uskonnottomuuttaan. Oppilaiden jaottelu koulussa eri opetusryhmiin sekä muu uskonnollinen ohjelma kouluissa rikkoo tätä oikeutta.

Nykyistä tilannetta voisi verrata vaikkapa siihen, että historiassa ja yhteiskuntaopissa oppilaat jaettaisiin ryhmiin heidän vanhempiensa puoluekantojen perusteella, ja näitä ryhmiä  tutustutettaisiin yhteiskunnallisiin katsomuksiin ja historiamme käännekohtiin erilaisin painotuksin. Yksi tai kaksi puoluetta olisivat erityisasemassa, ja näiden puolueiden edustajat kuuluttaisivat ajatuksiaan poliittisissa aamun avauksissa kerran viikossa. Miksi tällainen tuntuu melkeinpä absurdilta, kun uskontojen osalta sama on arkea?

Ääntä nykyjärjestelmän ongelmista ovat pitäneet etenkin kirkkoon kuulumattomat. Vähemmän on puhuttu siitä syrjinnästä, joka kohdistuu evankelis-luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon kuuluviin oppilaisiin. Heidän on nimittäin pakko osallistua »oman uskonnon» opetukseen, eivätkä he voi valita sen sijasta tunnustuksetonta elämänkatsomustietoa. Muihin uskontokuntiin kuuluvat voivat valita elämänkatsomustiedon, ja kirkkoon kuulumattomat puolestaan voivat halutessaan osallistua uskonnon opetukseen. Valtioon sidoksissa oleviin kirkkokuntiin kuuluvilla ei tällaista valinnanvapautta ole.
Viime aikoina ongelmaan on hieman havahduttu. Adressin elämänkatsomustiedon saamisesta vapaasti valittavaksi oppiaineeksi on tätä kirjoitettaessa allekirjoittanut internetissä yli 2 500 suomalaista, ja kansanedustaja Anna Kontula (vas.) on tehnyt eduskunnassa vastaavansisältöisen lakialoitteen.

 

Kehitys saattaa olla menossa yhden kaikille yhteisen katsomusaineen suuntaan. Muissa Pohjoismaissa opetetaan uskontotietoa kaikille. Filosofian ja elämänkatsomustieon opettaja Ukri Pulliainen pelkää kirjoituksessaan tässä lehdessä (sivuilla 29–31), että uskontotieto kaventaisi katsomukselliset kysymykset vain uskonnollisiksi ja jopa korostaisi uskonnon merkitystä koulussa. Monet elämänkatsomustietoon nyt sisältyvät teemat jäisivät ehkä kokonaan käsittelemättä.

Jatkuvan maailmanlaajuisen inhimillisen ja ekologisen kriisin aikana olennaista on pohdinta hyvän elämän edellytyksistä, yhteiskunnallisen olemisemme järjestämisestä sekä oikeasta ja väärästä. Tällaiset kysymykset kuuluisivat ennen kaikkea etiikan ja yhteiskuntaopin piiriin. Pulliainen kertoo artikkelissaan, että uskonnonopetuksestä erillinen, kaikille yhteinen moraalikasvatuksen ja etiikan opetus on kariutunut toistuvasti lähinnä kirkon vastustukseen. Hän epäilee, että näköpiirissä ei ole riittävän laaja-alaista ja katsomuksellisesti riittävän neutraalia yhteistä katsomusainetta. Niinpä olisi tyydyttävä parantamaan nykyjärjestelmää esimerkiksi mahdollistamalla elämänkatsomustiedon opiskelu kaikille. Näkemys on luultavasti varsin realistinen.

 

Kouluelämään liittyvä katsomuksellinen syrjintä, joka siis kohdistuu myös kirkkoon kuuluviin, on yksi esimerkki valtion ja kahden kirkkokunnan välisten erityissiteiden ongelmista. Työväenliikkeen yli 110 vuoden takaiseen Forssan ohjelmaan sisältynyt vaatimus uskonnon tai uskonnottomuuden vapaudesta sekä kirkon ja valtion erottamisesta on yhä ajankohtainen. Se ei kohdistu kirkkoa, uskontoja tai uskovia ihmisiä vastaan, vaan kahden kirkkolaitoksen tiettyjä etuoikeuksia vastaan.

Tällainen muutos tuskin mullistaisi suomalaista yhteiskuntaa, joka on muutenkin maallistunut ja liberalisoitunut. Toisaalta myöskään uskonnollis-konservatiivista fundamentalismia – sellaista joka tulee esiin muun muassa aina eduskunnan homokeskustelujen yhteydessä – se tuskin itsessään ehkäisisi tai lisäisi. Muutos on sen sijaan tärkeä uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden vuoksi. Olisiko aika jo kypsä?

Kulttuurivihkot 1/2014

 

ILMOITUS