Kulttuurivihkot 6/2012Kulttuurivihkot 6/2012, pääkirjoitus

Koko elinaikani, ja monen vanhemmankin ihmisen elinajan, Lähi-idästä on kuulunut säännöllisesti ikäviä uutisia. Muutaman vuoden välein Israel on hyökännyt ilmassa tai maalla milloin Libanoniin, milloin Gazaan. Uutiset ilmaiskuissa surmansa saaneista siviileistä, kokonaisista perheistäkin lapsineen ja vanhuksineen ovat toistuvia.

Myös israelilaiset siviilit ovat joutuneet kärsimään joidenkin palestiinalaisryhmittymien raketti-iskuista ja niiden pelosta. Palestiinalaisuhrien määrä on kuitenkin eri mittaluokkaa. Terrorismia torjutaan valtioterrorismilla, vaikka vuosikymmenten kokemuksen luulisi jo opettaneen, että se ei ehkäise vastapuolen terroria vaan päinvastoin toimii sen yllykkeenä.

Israelin hallinnossa onkin tiettävästi vahvoja voimia, jotka eivät edes halua rauhaa. Israelin valtti alueella on sen sotilaallinen ylivoima. Diplomaattisissa ratkaisuyrityksissä sen asema on heikompi, vaikka sen tukena onkin myös niissä maailman ainoa supervalta. Ei liene sattumaa, että uusin Gazan kriisi ajoittuu paitsi Israelin parlamenttivaalien edelle myös vaiheeseen, jossa YK valmistautuu päättämään Palestiinan tunnustamisesta.

Israel on pyrkinyt hajottamaan palestiinalaisvoimia tukemalla valtapuolue Fatahin haastajaa Hamasia, joka nyt hallitsee Gazaa ja jota Israel syyttää raketti-iskuista. Vastapuolen turvautuminen väkivaltaan on Israelille edullista, koska tällöin sen on poliittisesti helpompi jatkaa miehitys- ja apartheidpolitiikkaansa.

 

Osasyyllisiä Lähi-idän tragediaan on kosolti. Euroopassakaan ei ole taidettu vielä riittävästi käsitellä sitä raskasta moraalista taakkaa, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen, kun erityisesti eurooppalaiset halusivat mahdollistaa kauheuksia kokeneille juutalaisille oman valtion. Eurooppalaiset eivät kuitenkaan tarjoutuneet luovuttamaan tähän tarkoitukseen omien kansojensa asuttamaa maata, vaan palestiinalaisten maata. Siitä monien muiden vaiheiden ja toimijoiden kautta alkaneesta, yhä meneillään olevasta kärsimystarinasta pakolaisleireineen ja jatkuvine väkivaltaisine kuolemineen kertoo koskettavasti esimerkiksi Susan Abulhawan suomeksikin käännetty romaani Jeninin aamut (Like 2010).

Voima- ja eristyspolitiikka on viime aikoina ennemminkin kiristynyt kuin höllentynyt. Esimerkiksi Länsirannan »turvamuuri» vaikeuttaa palestiinalaisten arkea entisestään. Jos muurin tarkoitus olisi vain estää terroristien pääsyä Israeliin, kuten sitä perustellaan, se olisi rakennettu vain Israelin laillisen alueen ja miehitetyn Länsirannan väliin eikä pirstomaan Länsirantaa osiin.

Israelin kansalaisten joukossa kaikella edellä kuvatulla on laaja kannatus. Kukapa voisi rakastaa kotiensa tai kotiseutujen entisiä asukkaita, jotka on häädetty heidän tieltään? Tuoreen kyselyn mukaan liki puolet Israelin juutalaisista jopa poistaisi maan arabiväestöltä kansalaisoikeudet.

Silti Israelissa on myös aktiivinen rauhanliike. Esimerkiksi Gush Shalom -järjestö vastustaa Länsirannan miehitystä ja Gazan saartoa, vaatii pakolaisille paluuoikeutta ja Jerusalemia sekä Israelin että Palestiinan pääkaupungiksi. Huomattava määrä sotilaita on kieltäytynyt palvelemasta miehitetyillä alueilla. Arvostettu, laajalevikkinen Haaretz-lehti tuo esiin myös sotatoimien kritiikkiä.

Niiden, jotka lyövät Israel-kriitikoita antisemitismileimalla, kannattaisikin muistaa, että myös monet juutalaiset vastustavat Israelin nykypolitiikkaa. Ovatko hekin siis antisemitistejä?

 

Tässä Kulttuurivihkoissa haastateltava Suomessa asuva elokuvantekijä, Palestiinassa juutalaissukuun syntynyt Gideon Gitai tekee yhteistyötä israelilaisten vasemmisto- ja rauhanaktivistien kanssa. Nyt hän on suunnittelemassa muun muassa uuden tv-kanavan perustamista Israeliin tuomaan esiin juutalaisten ja palestiinalaisten rinnakkaiselon mahdollisuutta.

Lähi-idän tilanne on synkkä, eikä ainakaan pysyvää rauhaa ole näköpiirissä aikoihin. Silti tai siksi pienetkin valonpilkahdukset, joita rauhaa rakentavat ihmiset pienillä ja isommilla teoillaan tuovat, ovat äärimmäisen tärkeitä ja tukemisen arvoisia.

 

ILMOITUS