Kulttuurivihkot 6/2011

Kulttuurivihkot 6/2011, pääkirjoitus

Uusi talouden taantuma tilanteessa, jossa edellisestä on vasta pari vuotta, on ankara ja huolestuttava ilmiö. Edellinen taantuma alkoi Yhdysvalloista, uusi Euroopasta. Suomen näkökulmasta tilannetta ei ainakaan paranna Euroopan rahaliitto ja siihen liittyvä odotus »solidaarisuudesta». Käytännössä se merkitsee solidaarisuutta ennen kaikkea EU:n keskusmaiden pankkeja kohtaan, joita uhkaisi kaatuminen ilman Kreikan ja muiden velkakriisimaiden tukemista.

Jo Suomen valtion ensi vuoden budjetissa linja on tiukka. Leikkauksia kohdistetaan erityisesti kuntien valtionosuuksiin eli käytännössä kansalaisten peruspalveluihin sekä muun muassa yliopistojen rahoitukseen, työllisyysrahoihin ja vuorotteluvapaakorvauksiin. Talouselämä-lehti (10.11.) tietää kertoa, että valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) on kehottanut ministeriöitä varautumaan »lisätoimenpiteisiin» eli uusiin leikkauksiin ensi kevään kehyspäätöksessä.

 

Velkaantumisen torjuminen kohtuullisessa määrin on aiheellista, vaikka uusliberalistisiin talousoppeihin nojaava valtiovarainministeriö tarvetta usein liioitteleekin. Menojen lisäksi on kuitenkin tarkasteltava myös tuloja. Kovin vähän on esillä se tosiasia, että 1990-luvun lopulta lähtien toteutetut progressiivisen tuloveron alennukset ovat olleet isompia kuin nykyinen »kestävyysvaje» synkimpienkin arvioiden mukaan. Ei siis olisi mikään sosialistinen vallankumous toteuttaa valtiontalouden tasapainottaminen kokonaan veronkorotuksin. Huomattavia lisätuloja saataisiin myös pääomaveron muuttamisesta palkkaveron tavoin progressiiviseksi.

Tällä hetkellä vain kymmenisen prosenttia valtion tuloista tulee progressiivisesta ansiotuloverosta, joten yleinen käsitys, että Suomessa vallitsisi progressiivinen verotus, vastaa huonosti todellisuutta. Suurin osa verotuloista on peräisin erilaisista tasaveroista.

Kevään hallitusneuvotteluissa kokoomukselle oli kynnyskysymys, ettei progressiivista veroa kiristetä. Vastaavasti vasemmisto vastusti arvonlisäveron korotusta, joka on tasavero tai jopa regressiivinen. Laihana kompromissina veronkorotukset suunnattiin muun muassa  tupakan, alkoholin, makeisten ja virvoitusjuomien veroihin sekä lehtitilausten arvonlisäveroon. Lisäksi sovittiin edellä mainituista leikkauksista.

 

Paavo Arhinmäen (vas.) kulttuuriministerikauden ensimmäinen budjetti näyttää sentään kulttuurin osalta olosuhteisiin nähden kohtuulliselta. Harmillisimpia esityksiä ovat leikkaukset teatterien, museoiden ja orkesterien valtionosuuksiin – siitäkin huolimatta, että muutamana aiempana vuonna niiden valtionosuuksia oli huomattavasti lisätty. Esimerkiksi työvoimavaltaisella teatterialalla pelkona on etenkin nuorten taiteilijoiden työttömyyden kasvu.

Lehtitilausten arvonlisävero koskee myös monia kulttuuri- ja mielipidelehtiä, kuten Kulttuurivihkoja. Arhinmäki on luvannut tehdä kaikkensa, jotta veron vaikutukset kompensoitaisiin kulttuurilehtituen korotuksella. Nähtäväksi jää, onko korotus poliittisesti mahdollinen – tätä kirjoitettaessa budjetin eduskuntakäsittely on vielä kesken.

Jos tarkastellaan sivistykseen liittyviä menoja laajemmin, saldo on huonompi: heikennykset yliopistojen rahoitukseen, leikkaukset kuntien valtionosuuksiin, jotka suuntautuvat myös opetukseen ja kulttuuriin, lehtien arvonlisävero… J. V. Snellmanin aina ajankohtainen lausuma, että pienen kansan ainoa voima on sen sivistyksessä, näyttää unohtuneen.

Jos Urpilaisen ennuste lisäleikkauksista toteutuu, kulttuurikaan tuskin niiltä säästyy. Kansalaisaktivismi yleistä leikkauslinjaa ja finanssikapitalismin ylivaltaa vastaan on kuitenkin voimistumassa. Rauhanomaiset suurmielenosoitukset ovat levinneet Wall Streetiltä Eurooppaan, ja Suomessakin on jo vastaavia toriprotesteja nähty. Kulttuuriväenkin kannattaa aktivoitua – jo ennen, kuin leikkaukset osuvat omalle kohdalle. Ylös, ulos ja torille!

 

Kulttuurivihkot 6/2011

ILMOITUS