Kulttuurivihkot 1/2019, pääkirjoitus

Suomella ja Virolla on pitkä yhteinen historia. Välissämme aallokoiva merenlahti ei ole erottanut meitä vaan pikemminkin mahdollistanut kansojemme yhteyden. Hiljattain satavuotista itsenäisyyttään juhlineet tasavaltamme ovat olleet yli kaksinkertaisen ajan osa samaa valtiota, ensin Ruotsia ja myöhemmin Venäjää.

Virolaista historiaa määrittää silti pitkä baltiansaksalaisten hallintakausi, jolloin virolaiset olivat toisen luokan kansalaisia ja maassa vallitsi orjuus. Suomen historia ja asema Ruotsin yhteydessä oli toisenlainen. 

Unelma itsenäisyydestä kehittyi virolaistenkin keskuudessa kaikesta huolimatta. Venäjän vallankumouksen aikana 23. helmikuuta 1918 julistus Viron itsenäisyydestä ilmoitettiin Endla-teatterin parvekkeelta Pärnussa. Näin syntyi itsenäinen Viron tasavalta.

Viro sai nauttia ensimmäisestä itsenäisyyskaudestaan vain vuoteen 1940, jolloin Neuvostoliitto miehitti sen toisen maailmansodan kurimuksessa. Vuodet 1941–1944 maa oli Saksan miehittämä.

Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Viron oma lippu oli palannut Pitkän Hermannin torniin neuvostoajan lipun tilalle jo vuonna 1989.

Uudelleen itsenäistyminen oli valtavan yhdistävä kokemus virolaisille. Vapautuminen miehitysajasta tuli vahvaksi osaksi kansan identiteettiä. Lentäväksi lauseeksi on jäänyt toteamus, että syömme vaikka perunankuoria, jotta saamme vapautemme takaisin.

Itsenäisyyden merkitys on ollut virolaisille myös paluuta Eurooppa-perheeseen. Uudelleen itsenäistyneen maan ensimmäiselle presidentille Lennart Merelle tärkeää oli lisäksi valtiollisen jatkuvuuden periaate. Tätä myös noudatti Suomi, joka ei solminut Viron kanssa diplomaattisuhteita, vaan palautti vanhat diplomaattisuhteet.

Neuvostomiehitys kuritti virolaisia raskaasti: lähes jokaisella virolaisperheellä on lähipiirissä joku, joka on ollut Siperian leirillä tai kuollut siellä. Stalinin aika oli pelon aikaa. Kun 1970-luvulla Neuvostoliitto alkoi massiivisesti venäläistää Viroa, syntyi uusi vakava eloonjäämisen uhan tunne. Se selätettiin, kaikkien onneksi.

 

Virolaiselle isänmaallisuus on iloinen asia. Kun vapaus on joskus menetetty, sitä osataan myös arvostaa ja siitä iloitaan. Virolaisessa kansanluonteessa on paljon samaa kuin Suomessa karjalaisissa – he ovat enemmän duurikansaa. Virolaiset elävät myös suomalaisia enemmän hetkessä: suunnittelujänne on lyhyempi. Maan menestys perustuukin ketteryyteen ja rohkeuteen ottaa käyttöön uusia innovaatioita. Kehityksen nopeuden selittää osittain se, ettei ollut vanhoja rakenteita, joita olisi pitänyt purkaa.

Viro on tehnyt huiman harppauksen Euroopan unionin jäsenmaaksi, jossa talous kasvaa ja on vahvalla pohjalla. Maa on edelleen Suomea selvästi köyhempi, mutta elintaso on EU:n keskitason yläpuolella. Pohjoismaisessa mielessä hyvinvointivaltio Viro ei silti vielä ole; esimerkiksi sosiaaliturva on heikko ja tuloerot eurooppalaisittain isot. Samoin naisten ja miesten palkkaerot ovat EU:n suurimmat. Viron venäläisväestö ei ole edelleenkään saavuttanut taloudellisesti ja sosiaalisesti yhdenvertaista asemaa valtaväestön kanssa.

Virolla on silti hyvät edellytykset jatkaa myönteisellä linjalla; se on vakaa niin poliittisesti kuin taloudellisesti. Jos maa pysyy tällä linjalla, on sillä myös välineitä rakentaa hyvinvointia ja ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia. 

Presidentti Kersti Kaljulaid onkin nostanut määrätietoisesti keskusteluun aiemmin vähemmän huomiota saaneita teemoja, kuten perheväkivallan. Sosiaalisista ongelmista keskustelu tulee jatkumaan, ja hyvä onkin. Viro on siinä mielessä lähestymässä Pohjoismaita.

Hieman yli miljoonaisen pienen kansan pitää sopeutua – mutta ei liiaksi. On löydettävä tasapaino kansainvälistymisen ja niin omien juurien kuin myyttien välillä. Pienten maiden, kuten Suomen ja Viron, on koko ajan kyseltävä, mistä on tulossa, minne menossa.

Mikään maa ei saa unohtaa historiaansa, mutta historia ei saa myöskään vaikuttaa liikaa sen tulevaisuuteen. Viron viime vuosisata on ollut vaikea ja monia kärsimyksiä täynnä, mutta pitkämieliset ja viisaat virolaiset ovat kestäneet sen. Kulttuurivihkot toivottaa 101-vuotiaalle itsenäiselle, rikkaan kulttuurin ja suuren sivistyksen omaavalle veljeskansalle onnea ja menestystä.

 

Mitte ükski rahvas ei tohi oma ajalugu unustada, kuigi minevikul ei tohi ka lasta tulevikku suunata. Eelmine sajand oli Eesti jaoks raske ja kannatusi täis, aga pikameelsed ja targad eestlased elasid selle üle. Ajakiri Kulttuurivihkot soovib 101-aastasele iseseisvale, haritud ja rikka kultuuri omavale vennasrahvale palju edu ja õnne.

Kulttuurivihkot 1/2019, teemana Viro 101 

ILMOITUS