Kulttuurivihkot 3/2018, pääkirjoitus

Tukholma ja Ruotsi -teemassamme kirjailija Saara Henriksson kertaa Ruotsin akatemiaa viime ajat ravistellutta skandaalia. ”Kulttuuriprofiili”, jonka puoliso oli Ruotsin akatemian jäsen, paljastui syyllistyneen jatkuvasti naisten seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun. Akatemia oli rahoittanut hänen Kulttuuriklubinsa toimintaa, jonka taloudenpidossa oli useita epäselvyyksiä, ja järjestänyt hänelle monenlaisia etuisuuksia.

Skandaalimaista ei ollut pelkästään tämä, vaan se, ettei suurin osa akatemian jäsenistä ollut valmiita vetämään tapahtumista tarvittavia johtopäätöksiä. Likapyykkiä pesemään joutunut akatemian naispuolinen sihteeri joutui kovan hyökkäyksen kohteeksi ja joutui luopumaan paikastaan akatemiassa (Kulttuuriprofiilin puolison lisäksi). Akatemian uskottavuus meni, sen työ halvaantui ja Nobelin kirjallisuuspalkintokin jäi tänä vuonna jakamatta.

Paljastukset ovat yksi esimerkki siitä, miten #metoo-kampanjan tyyppisestä somekampanjasta viriävät paljastukset voivat johtaa kokonaisten instituutioiden avautumiseen julkiselle valokeilalle. Kyse ei ole vain siitä, miten ihmisyksilöt käyttäytyvät toisiaan kohtaan, vaan käyttäytymistä raamittavista valtarakenteista. Ruotsin akatemia on yksinvallan reliikki, jonka jäsenyys on elinikäinen, Henriksson toteaa. Jäsenet eivät siis ole vastuussa toiminnastaan kenellekään. Sellaisissa olosuhteissa muodostuu herkästi sisäpiirin keskinäisiä toimintamalleja, jotka eivät kestä päivänvaloa. Paljastukset murtavat osaltaan myyttiä kulttuurieliitin sivistyneestä käytöksestä ja muita korkeammasta etiikasta.

 

Suomessakin #metoo-kampanja on iskenyt voimakkaasti kulttuurielämään. Seksuaalisen häirinnän ja vallankäytön ohessa on tullut esiin muita ihmisarvoa alentavia ja työntekijöiden oikeuksia loukkaavia toimintatapoja, erityisesti elokuvaohjaaja Aku Louhimieheen kohdistuvien syytösten yhteydessä.

Elokuvan tai näytelmän ohjauksessa ei koskaan vallitse demokratiaa työryhmän jäsenten kesken, vaan ohjaajan yksinvalta. Hänellä on vapaus ja vastuu päättää kaikista taiteellisista ratkaisuista. Teos on hänen. Tämä ei tarkoita sitä, että hän voisi työskentelyprosessissa jättää huomioimatta yleisinhimillisen etiikan tai vaikkapa työsuojelua koskevat lait. 

Elokuva-alan veteraani Jörn Donner on todennut (Helsingin Sanomissa 21.3.), että vastaavia tapauksia kuin mistä Louhimiestä syytetään on alalla vaikka kuinka paljon. Syynä on se, että ”ohjaaja virheellisesti uskoo lopputuloksen tästä paranevan, torakoiden tai oksennuksen avulla”. Donner kertoo itse yrittäneensä pitkän ohjaajauransa aikana ”rakentaa kuvauksiin miellyttävän ilmapiirin, jossa näyttelijät viihtyvät”. Omat skismansa on toki Donnerinkin uralla ollut, kuten näyttelijä Kristiina Halkolan kanssa alastonkohtausta koskenut oikeusjuttu, jonka Halkola voitti.

 

Elokuva- ja teatterialalla on ollut perinteisesti varsin maskuliininen kulttuuri – suuret ”ohjaajanerot” ovat olleet miehiä ja teoksissa ilmenevät sukupuoliroolit ovat epäilemättä näkyneet myös työskentelyssä.

Näiden alojen oppilaitosten opiskelijavalinnoissa on hakijoiden suuren määrän vuoksi tiukka karsinta, ja valinnoissa arvioidaan myös esimerkiksi hakijoiden persoonia ja soveltuvuutta oppilaitoksen vallitsevaan kulttuuriin, ei vain osaamista tai lahjakkuutta. Näin opiskelijavalinnat uusintavat oppilaitoksissa ennestään vallitsevia arvoja, oppisuuntauksia ja ilmapiiriä. Tämä puolestaan hidastaa muutoksia, luultavasti myös nyt esillä olleiden toimintatapojen muuttumista.

Julkisuus on sen sijaan oivallinen muutoksen vipusin. Kun yleisten arvojen ja oikeuskäsitysten vastaisia ohjausmetodeja tuodaan toistuvasti julkisuuteen, alalla joudutaan tekemään johtopäätöksiä. Louhimiehen metodeista avautuneet naisnäyttelijät ovat tehneet alalle tärkeän palveluksen.

Vaikka Ruotsin akatemian skandaalissa tähän mennessä ”pahikset” ovat voittaneet, kuten Henriksson kirjoittaa, aivan entisellään meno tuskin enää voi jatkua. Kulttuurielämä tarvitsee – niin Suomessa kuin Ruotsissakin – yhä uusia paljastuksia ja rohkeasti itsensä alttiiksi asettavia, oikeuksiensa puolesta kamppailevia ihmisiä.

Kulttuurivihkot 3/2018

ILMOITUS