Maahanmuuton voisi kuvitella olevan periaatteiltaan yksinkertaista. Humanitaarisin perustein myönnetyn turvapaikan tai oleskeluluvan voisi olettaa perustuvan yksinomaan suojelun tarpeessa olevan hakijan ihmisyyteen. Maahanmuuttajaa suojellaan hänen pysyvässä asuinmaassaan tapahtuvalta vainolta, kuolemanrangaistukselta, kidutukselta tai muulta ihmisarvoa tai ihmisoikeuksia loukkaavalta kohtelulta. Maahanmuuttajan koulutuksella, taloudellisella tuottavuudella tai muilla henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä suojelutarvetta arvioitaessa.

Työ- tai sosiaaliperäinen maahanmuutto puolestaan perustuu tiettyjen taloudellisten tai sosiaalisten kriteereiden täyttymiseen. Nämä kriteerit voivat sisältää esimerkiksi hakijan ikään, koulutustaustaan, työkokemukseen, kielitaitoon, varallisuuteen, siviilisäätyyn, perhesuhteisiin tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuvia arviointeja. Joissain maissa esimerkiksi puolison ja yhteisten lasten asuinpaikka ja kansalaisuus eivät välttämättä riitä oleskeluluvan saamiseen ulkomaiselle puolisolle, vaan kyseisillä mailla on mahdollisuus vaatia perhesuhteiden lisäksi tiettyjen itse määrittelemiensä harkinnanvaraisten ehtojen täyttymistä.

Humanitaarisen ja työ- tai sosiaaliperäisen maahanmuuton motiivien sekoittuminen on suhteellisen yleistä julkisessa keskustelussa. Julkisuudessa on presidenttiä myöten vaadittu “suomalaisten” tai “meidän” keskeisten arvojen noudattamista ehtona maahan jäämiselle. Juridisista syistä turvapaikka tai suojelu voidaan evätä esimerkiksi sotarikoksen tai muun törkeän rikoksen perusteella. Tällöinkin kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun uhka saattaa estää hakijan palautuksen kotimaahansa.

Yhdenkään Suomessa pysyvästi asuvan henkilön ihmisoikeuksia ei voi jättää noudattamatta esimerkiksi hänen demokratiaa, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia tai Suomen lakia koskevien mielipiteidensä tai toimiensa takia. Törkeisiin rikoksiin syyllistynyt henkilö tuomitaan teoistaan lain määrittelemään rangaistukseen, ei ihmisoikeuksiensa menettämiseen tai asenteidensa muuttamiseen. Miksi humanitaarisin perustein suojelun tarpeessa olevien maahanmuuttajien ihmisoikeuksien ei siis usein julkisissa kannanotoissa katsota olevan samalla tasolla Suomessa pysyvästi asuvien henkilöiden ihmisoikeuksien kanssa?

Humanitaarisin perustein suojelun tarpeessa olevaa henkilöä ei voi pakottaa omaksumaan kohdemaansa arvoja, eikä lain törkeä rikkominenkaan saisi olla peruste ihmisoikeuksien riistämiselle kohdemaassa tai kyseisen henkilön palauttamiselle vaaralliseksi arvioituun kotimaahansa. Humanitaarisin perustein pysyvästi maahan saapuvaa henkilöä voidaan ainoastaan tukea ja kannustaa mahdollisimman tehokkaaseen kotoutumiseen uuteen kotimaahansa. Maahanmuuttopolitiikalla voidaan pyrkiä ohjaamaan maahanmuuttajia multikulturalismin, assimilaation tai jonkin muun laajaan julkiseen keskusteluun ja demokraattisiin päätöksiin perustuvan kotoutumisstrategian toteuttamiseen. Päätöksen siitä, millaista kotoutumista maahanmuuttajat lopulta haluavat, tekevät kuitenkin yksinomaan maahanmuuttajat itse.

Kotoutumista suunniteltaessa tai sen realistisuutta arvioitaessa oleellista on molemminpuolisuus maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Nykyinen kotouttamispolitiikka perustuu pääasiassa maahanmuuttajiin itseensä kohdistuviin toimenpiteisiin. Lisäksi maahanmuuttajat ovat lähes monopoliasemassa oman kulttuurinsa ja kokemustensa tulkitsijoina kantaväestölle. Eikö kuitenkin olisi perusteltua tarjota vastaavaa kieli-, kulttuuri- ja kotouttamiskoulutusta maahanmuuttajien äidinkielten ja kulttuurien suhteen myöskin sitä haluaville kantaväestön jäsenille, jotta molemmilla osapuolilla olisi mahdollisuus saavuttaa syvällinen tietämys toistensa kulttuureista?

Puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta yksinomaan maahanmuuttajille suunnattu kotouttamiskoulutus vääristää kilpailua. Maahanmuuttaja voi yhteiskunnan kustantaman kotouttamiskoulutuksen seurauksena perustaa vaikkapa käännös- tai tulkkauspalveluita tarjoavan yrityksen tai muilla tavoin hyödyntää kieli- ja kulttuuriosaamistaan, kun taas kantaväestöön kuuluvien henkilöiden täytyy hankkia vastaava maahanmuuttajan äidinkielen ja kulttuurin tuntemus omalla kustannuksellaan.

Onnistuneen kotouttamisen näkökulmasta olisi perusteltua kouluttaa yhteiskunnan tuella myöskin joukko taustoiltaan erilaisia vapaaehtoisia kantaväestön jäseniä maahanmuuttajien äidinkielten ja kulttuurien asiantuntijoiksi. Taustoiltaan erilaiset ihmiset kiinnittävät usein huomionsa erityyppisiin asioihin. On epärealistista odottaa juuri maahan saapuneiden henkilöiden itsensä pystyvän tunnistamaan ja kommunikoimaan kotoutumisensa suurimmat haasteet kantaväestön vaatimilla tavoilla. Kuinka moni vaikkapa Irakiin matkustava suomalainen pystyisi kattavasti selittämään oman kulttuurinsa Irakissa parhaiten ymmärretyillä tavoilla? Eikö kyseistä prosessia helpottaisi suuresti, jos suomen kielen ja kulttuurin tuntevia irakilaisia olisi valmiina sekä esittämään suomalaiselle kysymyksiä tai näkökulmia joita hän ei ehkä itse olisi tullut ajatelleeksi että kommunikoimaan suomalaisen kulttuurin erikoisuuksia irakilaiselle kantaväestölle parhaiten ymmärrettävillä tavoilla? Pidempäänkin Suomessa oleskelleiden maahanmuuttajien kohdalla osa parhaimmista kotouttamisvinkeistä tai konkreettisista kotouttamistoimista saattaa hyvinkin tulla maahanmuuttajien äidinkieliin ja kulttuureihin perehtyneiltä kantaväestön jäseniltä.

Maahanmuuttajien kieli- ja kulttuuritaustaan perehtyminen tarjoaisi myöskin maahanmuuton vastustajille mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun asiaperustein. Mikäli tietyissä kulttuureissa todella katsotaan olevan tiettyjä ominaispiirteitä jotka tekevät kotoutumisen Suomeen vaikeaksi, kenellä tahansa yhteiskunnan tuella koulutetulla kantaväestöä edustavalla asiantuntijalla olisi mahdollisuus tuoda perustellut näkemyksensä julkisuuteen kotouttamis- tai maahanmuuttopolitiikkaa arvioitaessa. Kantaväestöstä koulutettavilla asiantuntijoilla voisi siis maahanmuuttajien kotoutumisen edistämisen lisäksi olla merkittävä humanitaarisen maahanmuuton puolustajien ja vastustajien välistä keskustelua edistävä rooli.

Maahanmuuttopolitiikkaa koskeva julkinen keskustelu on sekä Suomessa että monissa muissakin maissa usein ristiriitaista. Humanitaarisen maahanmuuton käsitteistö luo mielikuvaa vastuullisista, pyyteettömästi maailmaa parantamaan pyrkivistä yhteiskunnista. Käytännössä kohdemaalle koituva oletettu hyöty tai haitta kuitenkin usein dominoi julkista keskustelua. Suojelun tarpeesta pyritään usein julkisissa kannanotoissa muodostamaan ainoastaan yksi kriteeri muiden joukossa, joiden perusteella soveltuvia maahanmuuttajia valikoidaan tai pyritään valikoimaan kohdemaan oletettujen etujen mukaisesti.

Eikö julkisessa keskustelussa olisi johdonmukaisempaa valita selkeästi joko ihmisoikeuksien ehdoton kunnioittaminen tai humanitaarisen maahanmuuton käsitteen vähintäänkin osittainen hylkääminen? Edellisessä tapauksessa suojelun tarpeessa olevien maahanmuuttajien ihmisoikeudet turvataan kaikissa tilanteissa kohdemaille koituvista kustannuksista ja mahdollisista kotouttamisvaikeuksista tai maahanmuuttajien suorittamista rikoksista riippumatta. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikkien potentiaalisten maahanmuuton muotojen tunnustettaisiin käytännössä perustuvan ainakin jossain määrin maahanmuuttajien henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Molemmissa tapauksissa maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan riittävän syvällinen ja monipuolinen analysointi ja optimointi vaatii molemminpuolisuutta sekä maahanmuuttajataustaisten että kantaväestöön kuuluvien asiantuntijoiden koulutuksessa ja kuulemisessa.

 

Jälkikirjoitus 18.12.2015

Lienee aiheellista todeta, että yllä olevaa kirjoitusta tarjottiin alustavan tiedustelun jälkeen julkaistavaksi freelance-periaatteella myöskin Satakunnan Kansalle 7.12.2015.  Kymmenen minuuttia lähettämisen jälkeen saapuneen vastauksen mukaan Satakunnan Kansa piti tekstiä mielipidekirjoituksena, joka kuitenkin oli reilusti liian pitkä heidän mielipidesivuilleen. Kirjoitus toimitettiin Kulttuurivihkoihin samana päivänä.

Alle kaksi viikkoa myöhemmin porilainen kansanedustaja tarttui samaan aiheeseen ja Helsingin Sanomat (16.12.2015 “Kansanedustaja Laura Huhtasaari: Ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille”) verkkosivujen luetuimmaksi nousseessa kyseisen kansanedustajan haastattelussaan varsin kattavasti käsitteli tekstiin tässä suhteessa mahdollisesti liittyneen uutuudellisen asiasisällön.

Politiikassa ja näyttämötaiteessa on joskus saatettu todeta, että niin on jos siltä näyttää. Journalismi ei kuitenkaan liene ainakaan yksinomaan kumpaakaan näistä.

Sisällöntuottajien kyvyttömyys edes julkaista – taloudellisen hyödyn tavoittelusta puhumattakaan – potentiaalisesti uutuudellista materiaalia perinteisemmillä foorumeilla ennen muita johtaa viestinnän asiasisältöjen pinnallistumiseen, sisällöllisten virheiden lisääntymiseen julkaisuun liittyvien aika- ja konsultoimattomuuspaineiden vuoksi, sisällöntuottajien taloudelliseen hyväksikäyttöön sekä toimittajilta, tieteentekijöiltä ja muilta viestinnän ammattilaisilta vaaditun asiantuntemustason laskuun. Julkaisijan aikataulun mukaisesti muutaman viikon sisällä ilmestyväksi tarkoitettu pamflettini (”Akateemisuuden pelastussuunnitelma”, julkaisijana Books on Demand) sivuaa osittain näitä ja joitain muita tinkimättömän totuudentavoittelun rakenteellisia esteitä.

ILMOITUS