Kulttuurivihkot 1/2011

Spider-Man syöksyy lavalta yleisön päiden yli ja singahtaa ensimmäiselle parvelle. Green Goblinin maaninen nauru kaikuu ympäri salia samalla kun katala pahis seuraa perässä, liidellen ympäriinsä kuuden eri suuntiin vedetyn vaijerin kannattelemana.

Pian Spider-Man hyökkää takaisin, ja alkaa nujuttaa vihollistaan. Joudun kääntymään tuolissani ja kurottamaan katseeni ylöspäin nähdäkseni, mitä tapahtuu. Pahis lyö Spider-Mania, joka putoaa keskuuteemme, keskelle katsomoa, vain loikatakseen jälleen ilmaan, kauas kohti jotain toista teatteritilan osaa.

New Yorkin Broadwayn Foxwoods Theatressa pyörii tällä hetkellä ennakkonäytöksiä maailman kalleimmaksi musikaaliksi tituleeratusta, toistaiseksi 65 miljoonaa dollaria maksaneesta supersankarispektaakkelista Spider-Man: Turn Off the Dark. Kaikki 65 miljoonaa on käytetty siihen, että esitys tulisi katsojan naamalle niin kokonaisvaltaisesti kuin mahdollista.

Nykyään ei riitä, että esitys on näyttämöllä ja katsoja katsomossa. Myös esityksen täytyy olla katsomossa.

Samoihin aikoihin, kun näin Spider-Man-musikaalin, kävin katsomassa 3D-näytöksen elokuvasta Tron: Legacy. 3D-elokuvan lupaus on, että spektaakkeli hyökyy kaikkine räjähdyksineen ja scifi-pimuineen niin lähelle katsojaa kuin mahdollista. Etäisyys valkokankaan ja yleisön välillä kurotaan umpeen.

Tron: Legacyn alussa ollaan ihmisten maailmassa. Se on esitetty kaksiuloitteisena, latteana ja arkisena. 3D käynnistyy vasta, kun sankari imeytyy tietokoneen sisuksista löytyvään virtuaalimaailmaan. Näyttävä lumemaailma on kolmiuloitteinen, koska vasta sieltä löytyy niitä ihmenäkyjä, joiden vuoksi katsoja on ylipäätään saapunut elokuvateatteriin.

Osallistuvassa teatterissa ja larpeissa ero yleisön ja teoksen välillä on tietenkin kokonaan poistettu. Spider-Man-musikaalissa ja Tron: Legacyssa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Yleisöä ei haluta mukaan esitykseen, vaan olennaista on tehdä passiivisesti vastaanotetusta spektaakkelista mahdollisimman todellinen. Näiden teosten katsoja ei halua olla mukana. Hän haluaa olla niin lähellä kuin mahdollista, mutta silti turvassa.

Toistaiseksi teatteri hakkaa elokuvan. Maailman hienoinkaan tietokoneanimaatioräjähdys ei kykene kilpailemaan sen kanssa, että Spider-Man syöksyy ihan oikeasti keskelle katsomoa. Elokuva tarjoaa valoa ja ääntä, mutta musikaalissa esiintyjän läsnäolo on käsinkosketeltavaa todellisuutta.

Kun Spider-Man on ihmisten joukossa, lähimmät yrittävät kurottautua koskettamaan häntä, kenties tarkistaakseen, onko hän oikeasti siinä.

Teatterispektaakkelin ilmiömäisen voittokulun ainoana esteenä on se, että Helsingin Kapunginteatterissa tuskin nähdään 65 miljoonan dollarin tuotantoja ihan lähiaikoina, pienemmistä paikkakunnista puhumattakaan. Kustannusmalliltaan mielekkäämpi 3D-elokuva taitaa sittenkin viedä esityksen keskelle ne meistä, jotka käyvät New Yorkissa korkeintaan turisteina.

 

Musikaali: Spider-Man: Turn Off the Dark. Ohjaaja: Julie Taymor. Musiikki: Bono & The Edge. Foxwoods Theatre, New York. Ensi-ilta: varma päivä ei tiedossa.

ILMOITUS