Kirjailija Matti Rossi, ritari Siniparta, kertoo Kulttuurivihkoille tuotannostaan, elämästään ja estetiikastaan. Lopuksi hän esittää oman versionsa Unkarilaisesta rapsodiasta. Haastattelu on julkaistu Kulttuurivihkoissa vuonna 2005.

Monella on vahva ennakkokäsitys Matti Rossista, vaikka harva tuntee hänen tuotantonsa ja vielä harvempi itse miehen. Rossissa on monta särmää. Hän aloitti Englannin 1500-luvun kirjallisuuden tutkijana, innostui kirjoittamaan runoja ja siirtyi 1980-luvulla proosaan ja 1990-luvulla näytelmiin. Hän on suomentanut sekä klassikkonäytelmiä että modernia runoutta ja proosaa: William Shakespearea, Friedrich von Schilleriä, Gotthold Ephraim Lessingiä, Aleksandr Pushkinia, Gabriel García Márquezia, Jorge Luis Borgesia, César Vallejoa, Pablo Nerudaa, Ernesto Cardenalia, Federico Garcia Lorcaaa ja Juan Rulfoa. Rossi on myös matkakirjailija, joka kolusi latinalaisen Amerikan päästä päähän. Hänen töitään, kuten myös häntä itseään, on koristeltu monilla leimoilla ja nimilapuilla. Hän kuvaa itseään lyyris-groteskiksi humoristiksi ja fantasioivaksi satiirikoksi. Rossi on julkaissut kuusi dekkaria nimellä Olavi Kokko. Minkälainen mies tämä 71 vuotta täyttänyt monipuolinen kirjailija ja Kulttuurivihkojen entinen päätoimittaja oikein on?

”Millaiseksi koet itsesi, Siniparta?” kysyn. ”Pelottavaksi”, Rossi vastaa ja hymyilee pirullisesti. ”Olen karkea, ilkeä, töykeä, tyly. Julma. Se pitää loitolla uteliaat. Juorutoimittajat ja sen sellaiset. Yksityisyys on kallis asia.”

Rossi tarjoaa vieraalle grillattua broileria, tomaatteja, espanjalaista punaviiniä ja leipää ilman voita. Hän pahoittelee, ettei lounasta vieraan seurassa, hänellä on tapana aterioida eteläeurooppalaiseen tapaan illalla.

Psykohistorioitsija Juha Siltalan oppilaana minusta on luonnollista udella Rossilta hänen lapsuudestaan senkin uhalla, että puutun hänen yksityisyyteensä.

Olit sota-ajan lapsi. Kerro vanhemmistasi.

”Isäni, jääkärikapteeni Mikko Rossi, kuoli infarktiin toukokuussa 1940, kun olin kuusivuotias. Hän oli kotipitäjänsä Rautalammin ensimmäinen suojeluskuntapäällikkö ja hoiti tehtävänsä niin sopuisasti, ettei kenellekään jäänyt mitään hampaankoloon. Hän oli köyhän suuriperheisen pienviljelijän vanhin poika ja tunsi maaseudun maattomien ongelmat. Hän oli kiivas ja tuittupäinen, mutta myös rakastettava vitsiniekka, joka hallitsi seurustelun ja ryyppäämisen taidon. Häntä muistivat lämpimästi kaikki, jotka olivat hänet tunteneet, varsinkin naiset. Minä muistan häntä rakkaudella ja kunnioituksella. ”

Jäätyään isättömäksi Matti Rossi vaelsi äitinsä, ”urhoollisista urhoollisimman pienen naisen”, Veera Rossin opettajantyön perässä ympäri Suomea. ”Äidillä oli kyky suututtaa mahtailijat ja pompottajat. Hän sanoi takaisin. Rutivanhoillisen Räyringin kansakoulusta hänet savustettiin pois tupakoinnin takia. Salmissa hän joutui vaihta- maan koulua kun hänen pinnansa ei kestänyt kunnan pomojen komentelua. Minä olen tullut äitiini. En voi sietää määräilyä. Veera kuoli nuorena 1951. Hukkui. Minä kirjoitin ylioppilaaksi seuraavana vuonna Kuopion lyseossa.”

Kieliä, kirjallisuutta, matkoja

Miten päädyit kieliin ja kirjallisuuksiin? ”Minä opin kieliä helposti kuin lapsi”, Rossi naurahtaa. ”Ja lukutoukka olen ollut aina. Vuonna 1957 sain Fulbright-stipendin Yhdysvaltoihin, opiskelin Pennsyl vani- an yliopistossa. Professoreistani mieleen on jäänyt kuuluisa Shakespeare-tutkija Mathias Shaaber. Suoritin kiireellä MA-tutkinnon ja vuoden 1958 joulukuussa toteutin unelmani: matkustin peukalokyydil- lä Meksikoon oppimaan espanjaa. Innostuin vuorikiipeilyyn. Vietin viikonloput tulivuorilla. Opin espanjan.”

”Vuonna 1960 suoritin Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatin tutkinnon, sain British Councilin tutkimusstipendin ja hautauduin vuodeksi Birminghamin yliopiston Stratfordissa toimivaan Shake- speare-intituuttiin. Kyllästyin tieteen tekoon ja menin Lontooseen BBC:n toimittajaksi.”

”Vuonna 1966 suuntasin Pariisiin. Muistan Collège de Francen mainiot ilmaiset luennot ja loputtomat väittelyt roomalaiskatolisen kirkon kansainvälisessä keskuksessa sosialismista, kommunismista, revisionismista, Marxista, Stalinista, Maosta, Trotskista, Tshekkoslovakian kriisistä... Meillä ei ollut Hannu Taanilaa neuvomassa, että marxilaisuuden paras auktoriteetti on Marx itse... Grundrisse jäi silloin tutkimatta. Pariisin jälkeen, vuonna 1969, purjehdin Buenos Airesiin ja aloitin tutustumisen riiston ja köyhyyden todellisuuteen. Matka Argentiinasta Meksikoon kesti toista vuotta.”

”Kirjoitin matkastani paksun pamfletin nimeltä Väkivallan vuosi. Se ei ole mikään hauska kirja, mutta monet analyysit pätevät yhä. Vuonna 1972 liityin Suomen kommunistiseen puolueeseen.”

Keskiajan ja renessanssin lumo

1960-luvun lopulla Rossi joutui tekemisiin klassikon kanssa, josta tuli hänen kohtalonsa. Tuo klassikko oli William Shakespeare.

”Minä en keksinyt ryhtyä suomentamaan Shakespearea”, Rossi kertoo. ”Näytelmien runomitat tuntuivat hirmuisen vaikeilta. En olisi uskaltanut tarjoutua suomentajaksi. Mutta sitten Kalle Holmberg pyysi minulta suomennosta Rikhard III:sta ja heitti kallemaisen toiveen: kielen piti kolista. Kehitin oman runorytmin. Presidentti Kekkonen piti sen kolinasta ja sanoi, että ensimmäisen kerran hän ymmärsi mitä Shakespearen näytelmissä sanotaan. Teksti sopii hyvin näyttelijöiden suuhun.”

Mitä keskiaika ja renessanssi ovat sinulle antaneet?

”El Doradon, suunnattomasti rikkautta”, Rossi innostuu. ”Olen varakas mies. Koko Eurooppa, antiikkia myöten, on minun. Shakespearen maailma. John Donnen maailma. Cervantesin maailma. Henrik Merenkulkijan maailma. Kataarien maailma, Rabelaisin maailma. Pyhän Fransiskuksen ja Pyhän Teresan maailma. Boccaccion maailma. Olen kirjoittanut kaksi näytelmää, satiirista fantasiaa, joista toinen, Peuraneito ja Sarvikuono, sijoittuu varhaiskeskiaikaan, mytologiseen frankkien keisarikuntaan ja mytologiseen Suomeen. Toinen on fantasia myytistä, Lallin ja Henrikin taru.

Saduista ja fantasioista

Rossi kertoo, että voimakkaimmin hänen kirjalliseen ilmaisuunsa ovat vaikuttaneet lapsuudessa ahmitut lukemattomat sadut ja Aleksis Kiven mestarillinen fantasian ja todellisuuden punos, Seitsemän veljestä. Lä- heisiksi kirjailijoikseen hän mainitsee Kiven ohella Katri Valan ja P. Mustapään eli Martti Haavion sekä suomalaisen kansanrunouden lukemattomat nimettömät mestarit.

Kirjassasi Laulu tummana tulevi aloit käyttää ”suomalaista mittaa”, kuten kutsut kalevalaista poljentoa. Hioit sitä kokoelmissa Palava lintu ja Kurosawan tuuli. Mikä oli sen löydön anti?

”Mittaamaton”, Rossi sanoo hartaasti. ”Ei ole asiaa, ei vivahdetta, ei konkreettista, ei abstraktia, jota suomalaisella mitalla ei voisi ilmaista.”

Entä poliittinen runous ja laulut, varsinkin laulut solidaarisuudesta ja taistelusta? Etkö enää arvosta niitä?

”Ne edustavat yhtä tekemisen tyyliä. Kirjailija luo nahkaansa koko ajan.”

Teit kymmenen vuotta, 1985–1995, romaanisarjaa Nuorallatanssijat. Siitä kasvoi seitsenosainen järkäle. Mitä lähdit etsimään? Mitä löysit?

”Tragikoomisen ilmaisun. Sen, jota Shakespeare käyttää omalla tavallaan. Löysin uudestaan itseni kirjailijana. Sarjan viimeisen osan, Matka rajalle, kirjoitin kuin Mozart sävellyksensä: yhtä soittoa.”

Samanaikaisesti olit tuntematon Olavi Kokko ja teit kuusi originellia, erinomaisen hauskaa ja kulinaarista dekkaria. Miksi lopetit kirjoittamisen?

”En ole lopettanut”, Rossi ärähtää. ”Jouduin riitaan Tammen silloisen johdon kanssa ja minut tönittiin ulos. En suostunut kirjoittamaan niin kuin herra [Olli] Arrakoski ja neiti [Sirkka] Kurki-Suonio vaativat. Arrakoski jopa osoitti minulle kirjallisesti, miten muuan käsikirjoitus olisi pi- tänyt kirjoittaa. Sille olisi voinut nauraa ellei herra johtaja olisi ollut tosissaan.”

Miksi et tarjoa töitäsi muille kustantajille? ”Olen tarjonnut”, Rossi hymähtää. ”En kelpaa. En ole vain pelottava. Olen turvallisuusriski.”

Tappelua ja hyvää ruokaa

Kerron Rossille, että moni edelleen Helsingin kapakoissa viihtyvä vanhempi herrasmies muistaa hänet kovana kapakkatappelijana.

”On totta että nuorempana olin kiivas ja veri kuohahti helposti”, Rossi myöntää. ”Jos olen vahingossa joutunut tappeluun, se on johtunut siitä että kimppuuni on käyty, fyysisesti tai verbaalisti. Kerran kollega Arto Paasilinna yritti poistaa minut ravintolan pöydästä, ja minun oli pakko rauhoittaa hänet. Mies kävi kuumana. Puhe ei tehonnut.”

Rossi toi Suomeen herkun nimeltä ”Pierna de cordero à la chilena” eli karitsankoipi chileläiseen tapaan. Mikä on kuuluisan lampaanpaistin salaisuus?

”Riittävä riiputus ja tieteellinen marinointi. Kuivaa sherryä tai portia, valkosipulia, vihanneksia, timjamia, rosmariinia ja paljon karkeaksi rouhittua mustaa pippuria. Jos haluat siitä villisian makuisen, lisää pekonia ja kahdeksan katajanmarjaa. ”

Matti Rossi toimi Kulttuurivihkojen päätoimittajana vuosina 1978–1979. Mitä on jäänyt mieleesi tuolta ajalta?

”Liian paljon töitä, liian vähän aikaa töiden tekemiseen eikä rahaa palkkioiden maksamiseen. Ja unohtumaton tähtihetki: vuonna 1978 paljastimme graafikko Teemu Lipastin kanssa pääministeri Kalevi Sorsan (SDP) ja hänen renkinsä opetusministeri Kalevi Kivistön (SKDL) kähminnät demokraattisen hallintomallin romuttamiseksi Taideteollisessa korkeakoulussa. Paljastimme virkakiellon, opettajien painostamisen, valehtelun julkisessa sanassa, poliittisen vainon ja laittomat erottamiset, joiden kohteeksi joutuivat eivät vain kommunistit, vaan kaikki jotka eivät hyväksyneet Sorsan hallituksen röyhkeää puhdistusta. Se oli Kulttuurivihkojen velvollisuus, ja me piru vieköön teimme sen, mitä kukaan muu ei halunnut tai uskaltanut tehdä.”

Unkarilainen rapsodia

Vuonna 1975 teit virheen, Siniparta. Lähetit Unkarin kirjailijaliitolle kirjeen, jossa moitit Suomessa vierailleen kirjailija Denés Kissin puheita, tämä kun oli rinnastanut sosialismin ja fasismin nimittäen edellistä punaiseksi ja jälkimmäistä mustaksi fasismiksi. Tämän seurauksena Kiss joutui eroamaan Unkarin kirjailijaliitosta ja puoleksi vuodeksi ruumiillisiin töihin. Miten kommentoit?

”Olet disinformaation uhri”, Rossi sanoo lauhkeasti. ”Ensinnäkään Kiss ei joutunut eroamaan Unkarin kirjailijaliitosta, toiseksi häntä ei pantu puoleksi vuodeksi ruumiillisiin töihin. Ja kolmanneksi kaikki muutkin median pallottelemat toinen toistaan hurjemmat huhut hänen rangaistuksistaan olivat valheita, jotka keksittiin Budpestissa ja pantiin levitykseen Suomessa. Tässä levityksessä auttoi joukko suomalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole välittäneet ilmoittautua.”

”Minun kirjeestäni voi jokainen ajatella mitä haluaa, mutta jokaisella on oikeus tietää totuus. Koko totuus. Faktat. Huhut Kissin rangaistuksista ammuttiin alas jo kesällä 1975. Suomen Kirjailijaliitto julisti minut valehtelijaksi. Olin valehtelija aina vuoteen 2000, jolloin Kiss, kirjailija Robert Alftanin pyynnöstä, lähetti Alftanille tapahtumista oman selvityksensä julkaistavaksi Suomen Kuvalehdessä. Alftan toimitti selvityksen kopion minulle. Selvitystä ei julkaistu, koska se olisi virallisesti pudottanut pohjan valheilta. Se osoittaa valheeksi Suomen Kirjailijaliiton silloisen johtokunnan väitteen, ettei Kiss ollut puhunut niin kuin minä olin häntä siteerannut.”

”Selvityksessään Kiss vahvistaa puhuneensa juuri niin. Hän vahvistaa myös sen, mikä oli tiedetty jo vuodesta 1975, että minkäänlaisia sanktioita ei ollut seurannut vaan koko juttu oli painettu villaisella. Mitään periaatteellista keskustelua ei Unkarissa käyty. Suomessa käyty keskustelu oli kuin minun ja koiralauman vuoropuhelua.”

”Mutta vielä vuonna 2003 kirjailija Pirkko Saisio herätti henkiin joitakin valittuja valheita näytelmässään Baikalin lapset, jonka KOM-teatteri esitti ja media sulki suosioonsa. Saisiolle avautui markkinarako, joka pian poiki hänelle Finlandia-palkinnon, ei taiteellisista ansioista vaan poliittisesta opportunismista. Ja Saisio tietää sen.”

Entä miten koet Ilkka Kylävaaran Taistolaisuuden mustan kirjan ja muun keskustelun taistolaisuudesta?

”Keskustelun?” Rossi naurahtaa ironisesti. ”Se on avutonta kommunistijahtia, jossa jahtaajat kärkkyvät palkintoja. On kiinnostavaa seurata mitä kukin saa. Suuressa taskussa on paljon jaettavaa. Aulikki Oksanen kuvaa verrattomassa satiirissaan Piispa Henrikin sormi mustat listat, takinkääntäjät, tunnustajat, katujat ja flagellantit, jotka ruoskivat itsensä ja muut. Kylävaara-ressukasta voin vain todeta, että jolle on lusikalla annettu, siltä ei voi kauhalla ottaa. Kommunistijahdissa vaaditaan meidän aikanamme enemmän tietoa, taitoa ja tyyliä kuin 1930-luvulla. Jahtaajien taustapiruista Jutta Zilliacus tuo mieleen paroni von Münchhausenin itsestään soivan metsästystorven. Ben Zyskowicz taas on vakiinnuttanut asemansa julkisuudessa hieman infantiilina mutta seksiin menevänä ekshibitionistina, joka kehuu saavansa orgasmin joka kerran kun Sinikka Sokka päästää suustaan taistelulaulun.”

”Uruguaylainen kollegani Mario Benedetti sanoi kerran flagellanttien parveilusta: ’Takinkäännön markkinoilla katumus ei ole vahvinta valuuttaa. Mitä enemmän sitä tarjotaan, sitä nopeampi on sen inflaatio.’”

”Kun ajattelen tuon operetin kuoroa, Helsingin Sanomien toimittajia, ja Erkon Pimeyden Ytimestä pursuavaa antikommunistista mölyä, tulee mieleen Mark Twainin kuolematon juttu raitiovaunujen älyttömästä rahastajarallista ’Punch, brothers, punch’, joka kerran kuultuna kaivautuu kuulijan korviin kuin punkki.”

Conductor, when you receive your fare,
Punch in the presence of the passenjare!
A blue trip slip for an eight-cent fare,
A buff trip slip for a six-cent fare,
A pink trip slip for a three-cent fare,
Punch in the presence of the passenjare!
CHORUS
Punch, brothers! Punch with care!
Punch in the presence of the passenjare!
*
Konnariveljet, tarkkuuden tähden
reikää pilettiin maksajan nähden!
Sininen piletti, kahdeksan senttiä,
ruskea piletti, kuusi senttiä,
vaaleanpunainen, kolme senttiä.
Tarkkuuden tähden, maksajan nähden
reikää pilettiin naks naks naks!
KUORO
Reikää pilettiin, veljet, naks!
Maksajan nähden, tarkasti naks!
(Matti Rossin vapaasti riimittelemänä.)

Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa

Kirjailija Matti Rossi on kuollut

Lue Kulttuurivihkojen numero 4-5/2005 PDF:nä

ILMOITUS