Olipa kerran, kauan sitten, pieni poika jonka yksinäisyys ja ikävä pakottivat lukemaan – jos oli tarjolla kirjallisuutta – ja kirjoittamaan. Joutilasta aikaa riitti.

Olipa runoilija, joka eli lyhyen elämän, opiskeli Moskovassa, Pietarissa, palveli husaarina ratsuväessä Kaukasuksella ja kunnostautui kuolemaa uhmaten taisteluissa. Hän oli Puškinin aikalainen ja ihailija ja taivalsi hiukan vanhemman runoilijan jälkiä. Hänkin kuoli nuorena kaksintaistelussa.Hän kirjoitti runoja, runoelmia, näytelmän (Naamiaiset), romaanin, venäjänsi Goethea ja Heinea, kehitti äidinkielensä runollista ilmaisua: Mihail Jurevitsh Lermontov (1814–1841) oli aikansa tulkki ja hänestä tuli kirjallinen katalysaattori, jonka säkeissä hohti venäläisen runouden kultakausi. Lermontov oli elävä prisma, joka kokosi aikakauden kulttuurin, yläluokan arvomaailman ja kansanperinteen punoen siihen byronilaisen säikeen. Hän henkilöi nuoruuden varomattomalla vihalla ja kuolemaa uhmaavalla rakkaudella uutta ennakoivan esikuvan, henkisen kärjen runoilijan itsetajunnassa, niin suhteessaan luontoon kuin lähiympäristönsä arvoihin ja yhteiskuntaan.

Kaikki tapahtui historian mittapuulla silmänräpäyksessä, runouden salaman valaisemana, oloissa, joissa yhteiskunnallinen murros jo halkoi Eurooppaa ja itsenäisyysliikkeet entisiä eurooppalaisia siirtomaita Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Aikakauden näkyvin oire oli kysymys ihmisten tasa-arvosta, kolmannen säädyn astuminen historian näyttämölle ja orjuuden ongelma. Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vuonna 1861, orjuus Yhdysvalloissa 1865. Yleisen tasa-arvon esitaistelijat vetosivat moraaliin, vaikka tulokseen vaikuttivat ratkaisevasti taloudelliset tekijät.

Lermontovista on julkaistu lukemattomia tutkimuksia ja hänen runoutensa nauttii edelleen suurta suosiota. Siitä huolimatta hän tuntuu vieläkin olevan yksi arvoituksellisimmista tapauksista suurten venäläisrunoilijoiden joukossa. Harvinainen lahjakkuus ei riitä selittämään varhaiskypsän runoilijan elämäntyötä. Sen syvällinen ymmärtäminen edellyttää huomion keskittämistä Lermontovin filosofiseen kypsymiseen.

Iloton lapsuus, heikko terveys, isoäidin holhoava vaikutus ja yksinäisyys pakottivat Mihailin etsimään syytä ahdistukseensa. Hänessä kehittyivät kunnian ihannointi, itsekeskeisyys ja kärsimättömyys. Runollinen esikuva oli luonnollisesti Byron. Romantisoidessaan lyyrisen yksinäisyyden Lermontov pyrki jatkuvasti murtautumaan sisään toiseen "minään".  Sielunsa syövereitä luotaava, omaelämänkerrallinen runoelma Demoni, jota hän kirjoitti 12 vuotta, on siitä todisteena. Teoksesta muodostui Lermontoville tarkoituksellinen väline, joka vastasi mitä moninaisimpiin ongelmiin. Eksistentiaaliset kysymykset ja niiden ratkaisupyrkimykset ilmenevät jo 17-vuotiaan runoilijan Napoleon-henkilökuvasta.

Kohtalo ja poikkeuksellisten ihmisten vetovoima eivät suoneet runoilijalle rauhaa. Hän seuraa kohtalonomaisesti noiden vuosien ehdottoman esikuvansa Puškinin vanavedessä. Ei voi olla sattuma, että molemmat kirjoittivat vuonna 1830 runon Kaukasus, Puškin julkaisi vuonna 1827 runon Runoilija ja Lermontov kirjoitti samannimisen muutamaa kuukautta myöhemmin. Borodinon taistelusta Puškin kirjoitti 1831, samoin Lermontov. Vastaava aihepiirin temaattinen jäljittely jatkui runojen Ilmalaiva ja Lapsi kohdalla, aina runoon Profeetta asti, joka oli kuitenkin tietoisesti Puškinin runolle vastakkainen.

On arveltu, että runoilija tarvitsi menestystä irrottautuakseen häntä kahlitsevista olosuhteista ja ominaisuuksista, kuten osattomuus, jatkuva yksinäisyys ja olemattomat perhe- ja ystävyyssiteet, rujo ulkomuoto, ehdoton ja riitaisa luonne… Kävi niin, että Puškinin traagisen kuoleman synnyttämä reaktio Runoilijan kuolema nosti Lermontovin lukijoiden tietoisuuteen.

Venäläisen runouden seuraava kukoistuskausi (Hopeakausi) on paljossa velkaa Lermontovin runoilijahengelle. Siinä missä Puškin kohotti venäjän runouden kielen täydelliseen muotoonsa ja ajatuksen kirkkauteen, Lermontov täydensi ilmaisua tunneherkkyydellä ja laajentamalla lyyristä rekisteriä, henkevöittäen ja innoittaen modernistirunoilijoita. Suoran vaikutuksen ovat todenneet mm. Aleksandr Blok, Ivan Bunin, Sergei Jesenin, Boris Pasternak, Marina Zvetajeva, Eduard Bagritskij ja Osip Mandelstam. Runouden suuren linjan loivat Djeržavin, Puškin, Fet, mutta Lermontov viitoitti suunnan uuteen aikakauteen.

Yllättäen proosa muodosti sillan uuteen aikaan. Lermontovin teos Aikamme sankari loi venäläisen romaanin arkkityypin. Sen tenhoavan kaunis, pitkä ja rauhallinen hengitys vapautti tunteen ja avasi tien 20. vuosisadan uudelle lyriikalle.

Äkkiä muistin äitini laulaneen minut uneen näillä säkeillä:

Спи, младенец мой прекрасный,
     Баюшки-баю.
Тихо
смотритмесяцясный
     Вколыбельтвою.
Стану сказывать я сказки,
     Песенку спою;
Ты ж дремли, закрывши глазки,
     Баюшки-баю.

Martti Berger

Kirjoittaja on helsinkiläinen kustantaja, kääntäjä ja kulttuurin monitoimimies. Hän kirjoittaa Kulttuurivihkojen kolumnipalstalla Venäjään liittyvistä aiheista. Kolumni on julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 6/2014.

ILMOITUS