Poimintoja Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistosta (15.–19.6.2011)
Runsaudenpulaa ja pulaa lipuista, jonoja, klassikoita, säestettyjä mykkäleffoja, maailmanelokuvan uutuuksia, vuorokausirytmin tärvelevä ikuinen aurinko – yli 80 elokuvan ja 120 esityksen voimin startanneen Sodankylän elokuvajuhlien sävel soi taas tuttuun tapaan. Ripausta reilummin liberaalia mieltä, roppakaupalla puskasissin asennetta, kehäketun pelisilmää ja viekkautta vaativat tutut päällekkäisyysongelmat, erityisesti aamukeskustelujen kanssa samanaikaisesti sattuvien tai yönäytösten haarukoimiseksi edes jotenkin toteutettavaan leffalistaan. Kuten aina, kärsivällisyys palkittiin. Kuten aina, Sodankylä oli tänäkin vuonna menestys sekä osallistujille että järjestäjille.
Vaikka lippuluukulla usein tarjottiinkin ei-oota ja tolkuttomat lippujonot Aki Kaurismäen Le Havren näytöksiin palauttivatkin mieleen elämän rautaesiripun takana, tunnelma säilyi leppoisana.
Runsaasta ja monipuolisesta ohjelmistosta kasasi loppujen lopuksi vähintäänkin kelvollisen paletin. Tässä erityisen kirkkaasti hohtavia helmiä kesäkuun yöttömästä yöstä: valkokangaskokemuksia, jotka jäivät mieleen kytemään, muhimaan ja tekeytymään – sekä eräs erikoistapaus, joka herättää kysymyksiä ehkä liikaakin.
Uutta eurooppalaista
Joulukuussa 103 vuotta täyttävän Manoel de Oliveiran uusin O Estranho caso de Angélica (2010) on kiehtovasti realismia ja kummitustarinaa sekoittava, huikaisevan tarkkoja ja filmaattisia kuvia tarjoava vapaa mukaelma Otto Premingerin film noir -klassikosta Laura (1944).
Sefradijuutalainen nuori Isaac pestataan ottamaan muistovalokuvia kuolleesta kaunottaresta Angélicasta, jonka ”haamu” valtaa pian Isaacin mielen ja ajaa hänet vähitellen raiteiltaan, eristyksiin ja lopulta kuolemaan. Angélican musta huumori on hiljaista ja älykästä. De Oliveiran tahti ei näytä hidastuvan, sillä uusi leffa on jo tekeillä.
”Berliinin kouluun” usein luettu Ulrich Köhler (s. 1969) jakaa ohjaamansa ja käsikirjoittamansa Afrikka-draaman Schlafkrankheit (Unitauti, 2011) taitavasti kahteen, toisiaan vasten asettuvaan osaan. Kamerunissa esiintyvää unitautia torjumaan lähetetty saksalainen lääkäri Ebbo Velten kohtaa ”paholaisen kiusaukset”: Lääkärin etiikasta piittaamattomalle tarjolla ovat ”valkoisen miehen” kaikki etuisuudet, joita siirtomaaherrojen perillisiksi asettautuneet eurooppalaiset tyrkyttävät.
Muutamaa vuotta myöhemmin hänen peräänsä lähetetty Alex Nzila, nuori tohtori, jonka sukujuuret ovat Kongossa, joutuu samaan tilanteeseen. Ranskassa toiseutensa kanssa painiva Alex on yhtä lailla muukalainen Afrikassakin. Pidäkkeettömäksi mielivallaksi kasvanut valta kumuloituu hulluuden mittasuhteet saavaan yömetsästykseen, jonka tunnelmat hakeutuvat kohti Francis Ford Coppolan elokuvaa Ilmestyskirja. Nyt (1979). Schlafkrankheitissa onkin selviä vaikutteita Joseph Conradin romaaniklassikosta Pimeyden sydän (1902), johon myös Coppolan elokuva perustuu, joskin hyvin vapaasti.
Köhler käsittelee hienovaraisesti ja helppoja ratkaisuja tyrkyttämättä paikallisuuden, universaalien arvojen ja inhimillisten heikkouksien sekä vallan korruptoivan vaikutuksen teemoja.
Vaiennettu klassikko
Festareiden täkyihin kuului Aleksandr Askoldovin Komissaari (1967), sensuurin hampaisiin joutunut ja vasta vuonna 1987 pannasta vapautettu mykistävä klassikko, joka jäi Askoldovin ainoaksi ohjaustyöksi. Palkakseen hän sai potkut sekä työstään, puolueesta että elokuvatyöntekijöiden liitosta – ja karkotettiin Moskovasta. Virallisena selityksenä oli Askodovin ”ammattitaidottomuus” ja syytös ”yhteiskunnallisesta loisimisesta”, joka oli ajalle tyypillinen vakiosyytös.
Askoldov ei saanut sittemmin tehdä työtä edes apulaisohjaajana. Kun elokuvatyöntekijöiden liitto alkoi vähitellen poistaa elokuvia sensuurista, Komissaari ei kuulunut näihin. Päinvastoin, 28.11.1986 Goskino vahvisti Komissaarin esityskiellon. Vasta Gorbatšovin henkilökohtaisesti puututtua asiaan Goskino päästi elokuvan levitykseen 22.7.1987 ja Askoldov kutsuttiin heti San Franciscon elokuvajuhlille.
Helsingissä Kino Kosmos pyöritti Komissaaria valkokankaalla vuonna 1988 ja TV3 esitti sen seuraavana vuonna. Onneksemme Komissaarista on tarjolla kohtuulliset DVD-versiot sekä Ruscicon että Artificial Eyen julkaisemina.
Komissaari on hyytävä ja visuaalisesti usein italialaista neorealismia lähentelevä kuvaus Ukrainassa sijaitsevasta, valkoisten ja puna-armeijan vuoroittaisen vyörytyksen silmään joutuvasta pikkukaupungista. Raskautensa salannut naiskomissaari Klaudia Vavilova asettuu monilapsisen juutalaisperheen vaatimattomaan mökkiin. Perhe hoivaa häntä pyyteettömästi, kunnes lapsen synnyttyä tilanne käy sietämättömäksi ja Vavilova jättää lapsen perheelle lähtien harhailemaan kohti taisteluja.
Askoldov syyllistyi useisiin synteihin: Komissaari perustuu epäsuosioon joutuneen Vasili Grossmanin romaaniin, elokuvassa viitataan ikävästi juutalaisten pogromeihin, perinteinen neuvostoäidin myytti revitään palasiksi ja punaisten hirmutyötkin kyseenalaistetaan, vieläpä juutalaisen suusta kuultuna. Kuten tunnettua, juutalaiskysymys oli Neuvostoliitossa melkoinen tabu. Lisäksi neuvostodemagogialle tyypillinen militarismin ja pasifismin ristiriita sai Komissaarissa liian väkevän ilmaisunsa.
Elokuvallisessa mielessä Askoldov astui Sergei Eisensteinin varpaille. Vaikka myös Eisenstein joutui uransa loppupuolella Stalinin hampaisiin – liiallisen idealisminsa vuoksi –, hänen elokuvallisen tyylinsä asettaminen pasifismin palvelukseen oli epäilemättä synneistä suurin Neuvostoliiton siirryttyä Hruštšovin ”suojasäästä” Brežnevin kaudelle.
Andrew Barratt näkeekin Komissaarin useissa kohtauksissa suoria viitteitä Eisensteinin tuotantoon; Iivana Julman ensimmäiseen osaan (1944), Panssarilaiva Potemkiniin (1925) ja Lokakuuhun (1928), samoin Pudovkinin Äitiin (1926). Intensiivinen kohtaus hevosten villiintyneestä laukasta tuo väkisinkin mieleen myös Tarkovskin kielletyn Andrei Rublevin (1967) hevoskohtaukset.
Barrattin mukaan Komissaarissa lainataan laajasti muutakin bolševistisen kulttuurin tyypillisintä ja ”pyhää” kuvamaailmaa – muun muassa Aleksei Radakovin lukutaitokampanjajulistetta (1920) ja Dmitri Moorin nälänhätäjulistetta (1921). Kaikki nämä viitteet Askoldov valjastaa osaksi kaikkialla vallitsevaa eksymisen, kontrollin menettämisen ja toivottomuuden tunnelmaa, johon sisällissota imaisee kaikki asemaan, uskontoon tai sukupuoleen katsomatta.
Barrattin tulkintaa noudatellen voisi ajatella, että Komissaari vei lähes kaikki tunnetut isänmaallisuuden viralliset myytit niin pitkälle, että ne muuttuivat irvokkaasti vastakohdikseen tai sietämättömäksi todisteeksi järjestelmän ja myyttien pohjalla vaikuttavasta väkivallasta, joka nousee lopulta ainoaksi todelliseksi subjektiksi. Birgit Beumersin mukaan Komissaarin hyllyttäminen ei johtunutkaan mistään yksittäisestä kohtauksesta tai teemasta. Syynä oli elokuvan ankara pasifismi, kaiken sodankäynnin tuomitseminen, oli syy mikä tahansa.
Komissaarilla on läheiset yhteydet Askoldovin henkilöhistoriaan. Hänen vanhempansa pidätettiin vuonna 1937 Aleksandrin ollessa viisivuotias. Juutalaisperhe kätki Kiovassa Aleksandrin, joten NKVD ei saanut häntä käsiinsä. Tämä kokemus sai sittemmin muotonsa Komissaarissa Magazannikin juutalaisperheen hahmossa ja sensorien kulmakarvoja epäilemättä kohottaneesta kohtauksesta, jossa juutalaisperheestä tulee Vavilovan ainoa tuki ja turva.
Vuoden paras kotimainen?
Kotimaisen elokuvan puolella vain dokumenttielokuvilla on jotakin kestävää tarjottavaa. Pirjo Honkasalo on kulkenut kauan omia polkujaan. Uusin Ito – Seitti – kilvoittelijan päiväkirja (2010) noudattelee nykydokumenttielokuvista tuttua trendiä, henkilökuvaa, jossa ei käytetä arkistomateriaalia.
Japanin yleisradiolle NHK:lle tilaustyönä, joskin ilman mitään rajoituksia, tehty Kilvoittelijan päiväkirja on vakaasti etenevä lähikuva Yoshinobu Fujiokasta, nuoresta entisestä nyrkkeilijästä, joka pitää Tokiossa munkkibaaria ja tapailee yrityksen ja erehdyksen kautta ensi askeliaan buddhalaisen papin toimessa. Liha ja henki kohtaavat, äärimmäisen fyysinen nyrkkeilytausta ja Fujiokan juopuneet pälyilyt ja tuumailut vaihtuvat henkistä läsnäoloa ihmiselle tarjoavan ammattikuuntelijan arkeen.
Marita Hällforsin ja Honkasalon kamera tallentaa ehjiä, hyvin kiinteitä ja upeita kuvia. Honkasalon kuvallisesta tajusta vahvan todisteen tarjosi jo Jörn Donnerin Kuulustelu (2009), johon Honkasalo loi pääkuvaajana hitaudessaan lähes staattisen, katsojan ajattelua motivoivan kuvamaailman.
Sikäli kuin Suomesta löytyy Aki Kaurismäen elokuvien ja Markku Lehmuskallion dokumenttien lisäksi kansainvälisesti kiinnostavaa ja omaperäistä nykyelokuvaa, se on tässä. Kilvoittelijan päiväkirjan raameihin mahtuvat sekä perinne että nykyaika, ikiaikaisen etiketin sääntelemä sosiaalinen kulttuuri ja toisaalta identiteettiään etsivä nuori mies vieraannuttavan modernissa ja kiiltävässä Tokiossa. Kuten Honkasalo on haastattelussa todennut, Kilvoittelijan päiväkirja rikkoo sen myytin, ettei pidättyväisiä japanilaisia voi lähestyä.
Elokuvan nimi voi herättää hämmennystä, aivan kuten aivan kuten Honkasalon edellinenkin dokumenttielokuva Melancholian kolme huonetta (2004). Honkasalon mukaan Ito eli seitti viittaa teoksen verkkomaiseen rakenteeseen. Ihmisten välisen kilpailun sijaan kilvoittelu tapahtuu Yoshinobu Fujiokan sisällä. Haparoinnit ja epävarmuuden tunteet sekä Fujiokan tarve löytää sovinto oman menneisyytensä kanssa vastaavatkin lopulta nimeä paremmin kuin hyvin.
Kilvoittelijan päiväkirja on avoin ja ilman tarkkaa, etukäteen rakennettua käsikirjoitusta etenevä, sekä vakava että koominen, vahvasti myötäelävä ja täysin kikkailematon lähikuva, joka vie huomattavan syvälle ja jättää pitkän jälkimaun.
Vuohet tekevät sen paremmin
Jonathan Romneyn ylistävän jutun ja Nick Bradshaw’n haltioituneen arvostelun ilmestyttyä Sight & Soundissa (6/2011) Sodankylän festareiden kynnyksellä odotukset Michelantonio Frammartinon uudesta elokuvasta olivat korkealla. Frammartino (s. 1968) näyttää löytäneen oman tyylinsä jo esikoispitkässään ll Dono (Lahja, 2003), jonka YLE Teema esitti syksyllä 2009. Ilman dialogia (ja siten tekstityksiä) tapahtuva kertomus Italian Calabriasta, jossa ikääntynyt mies valmistautuu kuolemaan, oli visuaalisesti harvinaisen kypsä esikoinen. Cannesissa Label Europa Cinemas -palkinnon kuitanneesta Le Quattro Voltesta (2010) oli siis lupa odottaa paljon, ja ehkä hieman enemmänkin.
Eikä suotta: Le Quattro Volte on vuoden 2011 elokuvatapaus: monitahoinen, jälleen ilman dialogia kulkeva mestariteos, jossa yhtyvät metafyysiset mietteet kaiken orgaanisen yhteisestä perustasta, luonnon kiertokulusta ja kohtalosta, joka yhdistää toisiinsa ikivanhat puut, eläimet ja ihmiset, menneen, nykyisen ja tulevan.
Calabrian vuoristoseudulla iäkäs vuohipaimen hoivaa rappeutunutta terveyttään paikallisen kirkon lattialta lakaistulla pölyllä, josta hän sekoittaa päivittäin nauttimansa juoman. Eräänä päivänä hän unohtaa noutaa taikapölyä kirkosta ja vajoaa pian sairasvuoteelleen, jonka ympärille vuohet kokoontuvat. Paimen kuolee ja samalla katraaseen syntyy kokovalkoinen kili, joka harhautuu myöhemmin vuoristolle ja oletettavasti kuolee suuren, ikivanhan havupuun juurelle. Puu kaadetaan ja kyläläiset raahaavat sen kylään eräänlaiseksi toteemiksi ikiaikaisen pääsiäisjuhlan ajaksi. Juhlan jälkeen puu pilkotaan ja se päätyy hiilimiiluun, josta koksina kyläläisten uunien lämmönlähteeksi.
Frammartinon mukaan Calabrian alueella (josta hänen sukunsa on peräisin) vaikuttaa edelleen pythagoralainen animismi, julkilausumattomana mutta syvällä ihmisten mielissä. Le Quattro Volten hienovarainen ja kekseliäs ääniraita yhdistää vastasyntyneen vohlan sydämenlyönnit ja hiilimiilua pitkillä lapioilla takovien miilunpolttajien rytmikkäät iskut toisiinsa universaaliksi tahdiksi.
Le Quattro Volte ei myöskään ole vailla nokkelaa ja mykkäelokuvien klassikoista ammentavaa huumoria. Briljantissa kahdeksanminuuttisessa yhtenäisessä kohtauksessa – jossa Frammartino pokkaa Jacques Tatin suuntaan, kuten elokuvassaan yleisemminkin – paimenkoira, joka yrittää johdatella kyläläisiä isäntänsä sairasvuoteelle, aiheuttaa melkoisen hässäkän nappaamalla autoa rinteessä pitävän kiven renkaan alta. Episodin päätteeksi irti päässeet vuohet valtaavat kylän.
Kuten Nick Bradshaw toteaa arvostelunsa lopuksi, Le Quattro Volten ”kauneus, nokkeluus ja lumous vaikuttavat kuin raikas tuulenhenkäys”. Vaikka Jonathan Romney toteaakin, ettei mikään kuvaus tee oikeutta Le Quattro Volten ”hybridille omaperäisyydelle”, hän lankeaa varsin ymmärrettävästi latelemaan hieman kuin korvikkeeksi seuraavat epiteetit: ”koruton, runollinen, kaunis, koominen, filosofinen, äärimmäisen monitahoinen ja syvällisen yksinkertainen.” Frammartinon tyyliä on jo ehditty kutsua ”puolidokumentaariseksi”, mikä sekin kertonee omaa kieltään siitä, kuinka valtavirtakerronta hallitsee elokuvallista vastaanottokykyämme.
Villaisella painettu henkilökuva
Martin Scorsesen ja Kent Jonesin dokumenttielokuva A Letter to Elia (2010) on kunnianosoitus Scorsesen ystävälle Elia Kazanille (1909–2003). Se on paitsi henkilökuva (mies, työt ja kohtalo) myös omakuva, sillä rinta rinnan Kazanin elokuvien kanssa kulkevat Scorsesen muistikuvat nuoruuden Little Italysta ja ennen kaikkea Kazanin elokuvien lähes myrskyisästä vaikutuksesta 12–13-vuotiaan mieleen.
A Letter to Elia on sujuva ja kritiikittömän myötäsukainen, hieman hampaaton dokumentti, jonka katkelmat Kazanin elokuvistakin ovat useimmiten tuttuja ja turvallisia. Nuoruuden väkevät elokuvakokemukset – joita Kazanin teatraaliset klassikot tarjoavat runsain mitoin – ovat toki kiistattomia itse kullakin, mutta Scorsese tuntuu jääneen niiden vangiksi aikuisenakin.
Lisäksi Scorsese väistelee kysymystä Kazanin maineen pysyvästi tärvelleestä ilmiannosta. Ellen aivan väärin muista, Scorsese toteaa, että Kazan ilmiantoi 1930-luvun kommunistiyhteyksiään epäamerikkalaista toimintaa tutkivalle komitealle (HUAC) vain voidakseen jatkaa työtään elokuva-alalla. Näkemys on aivan tuulesta temmattu.
Kazan totesi vielä vuonna 1971 häntä haastatelleelle Jeff Youngille, että kyseessä oli ”Moskovasta johdettu kommunistien salaliitto”, joka yritti ottaa haltuunsa sekä teatteri- että elokuvamaailmaan, ja että kommunistit olivat todellinen uhka Yhdysvalloille. Kazan siis toisti kommunistivainojen tyypillisimmät stereotypiat. Hän tosin sanoi ladelleensa komissiolle vuonna 1952 vain jo entuudestaan tunnettuja nimiä. Youngin kysyessä, miksi Kazan ei ilmiantanut tuntemattomia kommunistitahoja, jos kerran punaiset olivat vakava uhka, Kazan meni täysin lukkoon.
Monien muiden tavoin Scorsese tulkitsee Kazanin Alastonta satamaa (1954) vertauskuvana näistä tapahtumista. Kun Terry Malloy (Marlon Brando) ilmiantaa satamaa hallitsevan rikollisen ammattiyhdistysliikkeen, Scorsese näkee tässä suoria yhtymäkohtia Kazanin ilmiantoon: Terry Malloy on Kazan ja ammattiyhdistysliike on kommunistinen liike. Koska huomio keskittyy usein ilmiantokohtaukseen, vähemmälle huomiolle tai tyystin sivuun jää elokuvan dramaattisin ja poliittisesti puhuttelevin kohtaus, elokuvan loppu, jossa lähes hengiltä piesty Terry johtaa satamatyöläiset takaisin töihin ja ”syndikaatti” menettää valtansa. Terävään tapaansa Roland Barthes totesi esseessään Alastomasta satamasta, että Terry Malloy itse asiassa palauttaa kapitalistien hallitseman järjestyksen eliminoidessaan kilpailevan riistojärjestelmän eli gangsterit. Alastoman sataman konformismi näyttää siis jokseenkin absoluuttiselta.
Uskoakseni Kazanin maine meni lopullisesti juuri siksi, että hänen selityksensä ilmiantonsa motiiveista olivat ristiriitaisia ja alkeellisia, mikä puolestaan vahvisti vaikutelmaa epärehellisestä ja opportunistisesta ohjaajasta. A Letter to Eliassa Scorsese haluaa keskittyä Kazanin elokuviin, mutta koska hänen näkemyksensä on vahvan elämäkerrallinen, jäämme kaipaamaan avoimuutta tässäkin kysymyksessä. Scorsesen kehnot väistely-yritykset pikemminkin suurentavat varjoa Kazanin yllä kuin hälventävät epäilyksiä.
Täkyjä, rakseja ja perhoja
Ohjelmistossa oli peräti kolme uutuuselokuvaa, jotka oli esitetty jo keväällä järjestetyillä Punaisen Ristin Unohdettu Elämä -elokuvafestivaaleilla. Li Hongqin Winter Vacation (2010) ja Aleksei Fedortšenkon Ovsyanki (Hiljaiset sielut, 2010) tukahtuvat hyvistä aineksistaan huolimatta omaan konseptiinsa, Winter Vacation saman vitsin toistoon ja Hiljaiset sielut kertojan holhoavaan ohjailuun. Sen sijaan Kelly Reichardtin antilänkkäri Meek’s Cutoff (2010) on upea allegoria päämäärästä, optimismista ja luottamuksesta. Reichardt ei sotkeennu alkeelliseen ja turhaan symboliikkaan, Meek’s Cutoff on vankan materialistinen ja jalat maassa pitävä hidas draama, joka antaa tilaa hienoille näyttelijänsuorituksille ja nostaa naiset länkkäriperinteen taustalta etualalle.
Mestariluokka-sarjassa Sight & Soundin päätoimittaja Nick James alusti suvereenilla tavallaan Carol Reedin film noir -klassikon Kolmas mies (1949). James punoi kutkuttavia yhteyksiä elokuvan tuottajan, unkarilaisen Alexander Kordan (1893–1956) (syntyjään Sándor László Kellner), käsikirjoittaja Graham Greenen (1904–1991) ja kaksoisagentin, Neuvostoliittoon vuonna 1963 loikanneen Kim Philbyn (1912–1988) välille.
Jamesin mukaan Kordalla oli hallussaan reippaasti rahaa, jota hän ei voinut syystä tai toisesta säilyttää pankissa. Näin Kolmas mies sai rahoituksensa. Se puolestaan tiedetään jo vanhastaan, että Graham Greene työskenteli brittien MI6:ssa Philbyn alaisena. Parivaljakon ystävyys jatkui läpi elämän. Orson Wellesille Kolmas mies sen sijaan tarjosi huonoa karmaa, sillä Anton Karasin tarttuva tunnussävel vainosi häntä sittemmin kaikkialla. Wellesin astuessa ravintolaan bändin muusikot virittivät heti ilmoille tunnarin.
Ranskassa ennätysyleisöjä kerännyt François Ozonin Potiche (2010) osoitti jälleen kerran, että ranskalaiset nykykomediat suunnataan erityisesti sisämarkkinoille. Potiche on jokseenkin turha tekele, jossa edustusvaimo nousee yllättävästi tehtaanjohtajaksi ja lopulta politiikan huipulle. Liikaa, aivan liikaa rakennetaan veteraanien Gerard Depardieun ja Catherine Deneuven romanssin varaan, huipennuksenaan kiusallinen yhteinen diskotanssi, joka saa ainakin suomalaisen katsojan korvat punehtumaan. Tunnelmia ei nosta sekään, että suomennettu nimi Potiche – aivovaimo luo ikäviä assosiaatioita Carl Reinerin kohelluskomediaan Tohtorin aivovaimo (The Man With Two Brains, 1983). Toivokaamme, että Ozon palaa vakavan draaman pariin.
Kommelluksilta ei vältytty tänäkään vuonna. Aleksei Mizgirjovin Buben, baraban (Tamburiini, rumpu, 2009) livahti valkokankaalle ranskaksi tekstitettynä, mikä herätti ansaitusti huomiota ja johti liukkaisiin ulosmarsseihin. Nicholas Rayn Nuoresta kapinallisesta (1955) katosivat värit usean minuutin ajaksi, mikä asetti Peter von Baghin nuorisolle suunnatun kohottavan avauspuheenvuoron (”once in a lifetime -kokemus!”) hieman noloon valoon.
Festarikatalogiinkin eksyi epämääräisyyksiä. Tämän vuoden päävieraisiin kuuluneen Apichatpong Weerasethakulin elokuvaa Sang sattawat (2006, Syndromes and a Century) tituleerattiin ”kokeelliseksi” ja ”avantgardistiseksi”, vaikka leffa olikin loppujen lopuksi yllättävän mutkaton komedia, jonka ”vaikeudesta” varoiteltiin aivan turhaan ennakolta. Vieläkin merkillisempää oli se, että elokuvaa alustamassa piipahtanut ohjaaja itsekin lankesi samoin varoituksiin.
Rosebudin kirjamyyntitiskille ilmaantui festarin loppupuolella Kulttuuritehdas Korjaamon valikoima DVD-klassikoita. Hinnat oli tosin mitoitettu hieman yläkanttiin, mutta viimeisinä päivinä alennukset olivatkin sitten kohtalaisia. Edellisvuosien tapaan Rosebudin kirjavalikoimasta löytyi kiinnostavia leffakirjoja pinoksi asti.
Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistosta Espoo Cinéssä esitetään Cristi Puiun Aurora, Gianni di Gregorion Gianni e le donne, Sylvain Chomet’n llusionisti, Frammartinon Le Quattro Volte ja Köhlerin Schalfkrankheit.
Lisämateriaalia
Nick Jamesin terveiset Sodankylän elokuvajuhlilta: http://www.bfi.org.uk/sightandsound/newsandviews/festivals/midnight-sun-2011.php
Ulrich Köhlerin Schlafkrankheitin (2011) lehdistömateriaalia:
http://www.the-match-factory.com/films/items/sleeping-sickness.html
Andrew Barratt: In the Name of the Father. The Einstein Connection in Films by Tarkovsky and Askoldov. Teoksessa Al LaValley & P. Scherr (toim.): Eisenstein at 100. A Reconsideration. Rutgers University Press, New Jersey, 2001, 332 s.
Birgit Beumers: A History of Russian Cinema. Berg, Oxford International Publishers, Oxford 2009, 328 s, s. 150‒152.
Pirjo Honkasalo Episodi-lehden haastattelussa (14,42 min): http://www.youtube.com/watch?v=NuspkYvnd-Y&feature=related
Martin Scorsese: A Letter to Elia (2010) http://lettertoelia.com/
Jeff Young: Kazan on Kazan. Faber & Faber, 1999, 400 s.
Nick Bradshaw: Le Quattro Volte (arvostelu): http://www.bfi.org.uk/sightandsound/review/6225
lehdistömateriaalia: http://www.newwavefilms.co.uk/view-film-detail.html?viewListing=NDk=&cat=1
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Egoyanille tärkeitä ovat tarinat
Lisää Kulttuurivihkoissa 4-5/2011.
